Translate my post to your motherlanguage! I can't promise good translations...

maanantai 30. joulukuuta 2013

32. Yksitoista toista (Haaste)

.. Ja minäkun lupasin ja vannouduin etten tee tälläist enää ikinä niin tässäpäs tätä nyt lopulta ollaan.
Säännöt tulevat tässä:
 1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haastetun tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 faktaa minusta
1. Sekoitan helposti unirytmini eikä se ole hyväksi minulle. Tarvitsen aikataulutusta jos meinaan jaksaa mitenkään nousta sängystä ylös.. 
2.Vasemmassa silmässäni on ollut jo kohta kaksi päivää elohiiri
3. Heräsin tänään siihen, kun kuulen äidin huudon alhaalta: "AA HIIRI!"
4. Elämän suunnitelmaani kuuluu voittaa lotossa päävoitto, se on siis suunnitelmassa, ei jos vaan kun. 
5. Minulla on erittäin herkkä ja atooppinen iho, kuolen varsinkin näin talvella. (eikä muka sais raapia..hups.)
6. Haluaisin laulaa enemmän, olen hirveän ujo laulamaan kenenkään kuullen, joten kotona laulaminen muiden kotona ollessa on ylitsepääsemätöntä.
7. Haluan matkustaa mahdollisimman paljon elämäni aikana
8. Ystävät ovat minulle erittäin tärkeitä vaikka en osaakkaan pitää yhteyksiä kehenkään.. 
9. Lupasin itselleni aloittaa kuntoilun heti uuden vuoden jälkeen. 
10. En osaa naksuttaa sormiani... (Kuulen tästä usein. "suhina vaan käy.") 
11. Rakastan luontoa ja siellä olemista, vaeltamista jne. 

 Kysymykset
Jos voisit muuttaa jotain vartalossasi, mitä muuttaisit?
Muuttaisin varmaan ihoani, raivoan tälle niin usein. Olisi ihana saada pehmeä hyväkuntoinen iho, joka ei kuivu joka talvi korpuksi ja saa ihottumia ihan oudoista jutuista.

Lempi mies- ja naisnäyttelijä?
Naisnäyttelijöistä sanoisin Mila Kunis ja Hannah Murray ja miesnäyttelijöistä valitsen Robert Downey Jr, Johnny Depp ja Jude Law. ..Varmaan näitä tulis enemmänkin, jos rupeisin vain miettimään. 

Mitä odotat vuodelta 2014?
Että pääsen muuttamaan omaan kämppään kesällä ja saan vihdoin alkaa itsenäistymään. (Haha, vastuullisuus täältä sitä tullaan.)

Pelottavin näkemäsi elokuva?
Tähän en oikein ees osaa vastata tai osaan, mutta olen niin herkkä kauhuelokuville, että jo tavallisin ja jopa kaikkein huonoiten toteutettu Kauna on saanut mut kaheksi viikoksi vainoharhaiseksi ja näkemään olemattomia. Kaikille siis tiedoksi, että jokainen leffa, missä on yksikään mielikuvituksellinen olento, pistää mut ahistumaan vähintään sitten kun on aikana mennä nukkumaan, vaikka leffa itsessään ei pelottaisi. ...Mielikuvitus lapsen tasolla. 

Kuka julkkis haluaisit olla päivän ajan?
En seuraile oikein ketään julkkista.. Enkä silleen välttämättä haluaiskaan olla kukaan julkkis päivää. 

Tietokone vai puhelin?
Hupellin. 





















Aamu vai yö/ilta?
Ehdottomasti ilta, oon silloin yleensä parhaimmillaan, jos olen... 

Lempikirja?
Oon ihastunu täysillä Harry Pottereihin ja amns rakastuin, kun joskus muutama vuosi sitten luin Ennen kuin kuolen. ..Niin kaunis ja jotenkin hyvin raaka ja koskettava kirja. Luen paljon kummiski enkä voi silleen nimetä lempikirjaa tarkalleen, yleensä kaikki mitä luen on osottautunut hyviksi. Yhden maininnan kuitenkin haluan antaa ja se on Saranan puolelta -kirjalle. Kantsii lukee.

Paras muisto kesästä?
Yleisesti vai viime kesästä.. No viime kesästä mulla ei paremmin oo sanottavaa, kiikuin aika hyvin reunalla enkä saanut mistään otetta.. Mutta jos joku paras kesämuisto pitäisi mainita niin luulisin, että olin aika onnellinen toissa kesänä Kotkassa käydessäni serkkuni luona. 

Shoppailetko mieluummin netissä vai käytkö oikeasti kaupoissa?
Oikeasti käyn kaupassa, tykkään saada selville vaatteiden kankaan tunnun ja kaiken tälläisen.. Netistä jos tilaa niin helposti kuvio tai kangas näyttää paremmalta kuin se todellisuudessa on. 

Vietätkö vapaa-aikaasi mieluummin yksin vai porukassa?
Toisinaan on ihana käpertyä lukemaan moneksi tunniksi kirjaa.. mutta toisaalta toisinaan on ihana olla keskellä menoa ja kuulua siihen äänien sekamelskaan. En osaa päättää olenko intro- vai ekstrovertti.. 





















Tämän ilon teille tarjosi Jasmin.
Ja koska pitäydyn tälläisessä En tykkää haastepostauksissa -linjassa, niin en myöskään jaa tätä haastetta kenellekään erityisesti. Tietenkin vinkkaan ilkeyksissä, että Jasmin pitää oikein paljon näistä, joten jokainen haaste sille. :) 

lauantai 28. joulukuuta 2013

31. Minä rakastan - koska minä voin

Haluaisin kirjoittaa elämästä
             haluaisin laulaa tulevaisuudesta ja hymyillä
Haluaisin huutaa kurkkuni käheäksi ja haluaisin elää pidempään kuin kukaan koskaan on elänyt
                                        Haluaisin huokaista ja samaan aikaan juosta maratonin
           Haluaisin auttaa jokaista, niitäkin jotka kieltävät sitä tarvitsevansa
    Haluaisin kurtistaa kulmiani lapsenlapsilleni ja sanoa: "ymmärrätte kun kasvatte."
Haluaisin pujottaa kultasormuksen nimettömään ja vannoa ikuista rakkautta.

Ja minä kirjoitan ja laulan
       minä huudan ja hymyilen, ja elän varmasti pidempään kuin kukaan
Minä huokaisen ja juoksen, autan ja torun kurtistamalla kulmiani vielä sinisilmäisille lapsille
         Ja minä pujotan sormuksen sormeesi ja suutelen rakkautemme sinetiksi vannoessa ikuista rakkautta
Minä olen, minä elän ja minä teen kaiken minkä minä voin ja kovasti yritän tehdä myös niitä asioita, joihin minulla ei välttämättä edes ole yhtään valtaa eikä vaikutusta.

Me emme saa pelätä, emme saa luovuttaa, emme epäillä, emmekä olla luottamatta.
            ja vaikka te pelkäisitte, minä aijon rakastaa, rakastaa tätä elämää ja tätä maailmaa, jokaista ihmistä sen päällä, sinisilmäisesti ja avosydämin. Sillä minä tiedän, ettei yksikään hymy taikka hellä kosketus ole vaaraksi kenellekään. Me olemme ihmisiä, me tarvitsemme toisiamme.
     Toisinaan tarvitsemme toisiamme enemmän, emmekä silloin saa kääntää päätämme toisaalle.
Kaipaan sinua, hymyäsi, viestejäsi, kosketustasi, sieluasi. Enkä päästä sinua putoamaan, vaan nostan sinut syliini ja kiedon kultaan, tai ainakin vasemman nimettömäsi. 

perjantai 27. joulukuuta 2013

30. Miksi?

No siksi...
Ei vaan koska.. 
              ...minuun sattuu, kun et pysty hymyilemään
              ...haluaisin kaapata sinut syliisi ja kuljettaa sinut turvaan kaikelta pahalta.
              ...olen mustasukkainen, kun halasit häntä liian tuttavallisesti
              ...minä pelkään kuolemaa ja yksinäisyyttä
              ...tahdon elää sinun kanssasi elämäni loppuun asti.
              ...en osaa puhua tunteistani ääneen.
              ...minua ahdistaa, sillä tiedän, että meidän on tehtävä valintoja.
              ...minulla oli nälkä.

             ...en osaa lopettaa itkemistä, varsinkaan jos joku kyselee mikä minulla on
              ...olen onnellisempi kuin koskaan ennen.
              ...en enää tahdo pudota kielekkeeltä.
              ...minulla on sinut, enkä muuta tarvitse.
              ...maailma on meidän ja me voidaan mitä me tahdotaan.
              ...ääneti ovat pelkurit ja pimeimmästä raosta huutaa tuskaisimmat kovimpaan
              ...ihmiset ovat idiootteja .. mutta et sinä.
              ...kaikilta ei voi odottaa samaa
              ...me olemme rasistisia sikoja
              ...elämää ei saa heittää hukkaan
              ...me olemme hukassa, mutta voimme löytää toisemme
              ...epäilemme liikaa ja luotamme vielä vähemmän
              ...pelkäämme turhaa
              ...kaikkea ei voi selittää järjellä, se vain pitää tuntea, syvällä sydämessä.
     

maanantai 23. joulukuuta 2013

29. Kadotin lapsuudenjouluni

En tiedä parempaa kuin hyasintin tuoksu talossa
           mikään ei ole kauniimpaa kuin koristeltu kuusi olohuoneessa
enkä voi kiistää sitä, etteikö minulle tulisi hyvä mieli siivottuani koko talon yksin muutamassa tunnissa.
Leevi nuokkuu punaisella karvalankamatolla ja minä luen Harry Potteria sohvalla ja mietin, onko tämä enää samanlaista kuin oli silloin, kun olin kuusi vuotias.
                                     Haen joululta nykyään vähemmän kuin ennen, odotan sitä vähemmän
                        ja kun sen loppujen lopuksi saapuu, se katoaa käsistä ennen kuin edes tajuan, että mistä siinä oikeestaan on kyse.
Mutta tietenkin hymyilen, sillä kaikki ne kynttilät, kaikki se tuoksu saa minut rentoutumaan ja irroittamaan edes hetkeksi siitä kaikesta stressistä, mikä muuten velloo sisälläni alituiseen.
              silti tunnen, kuinka kaikesta tästä puuttuu jotain, kuinka jonkun tässä valon ja pimeyden yltäkylläisyydessä täytyisi olla toisin, niin että voisin sanoa, että joulu on lempijuhlani.














































Lapsuuden joulu on eri, kuin se mitä nyt koen.
                           kaikki muuttuu ja toivon enemmän kuin mitään muuta, että voisin tällä hetkellä käpertyä kullan syliin turvaan ja vain antaa itseni päästää joka jouluisen ahdistuksen hellittämään pois.
                      mutta kaikki toiveet eivät toteudu, ja tämä joulu toistaa historiaa, niin kuin kymmenet edellisetkin.

tiistai 17. joulukuuta 2013

28. Muutosta ja toiveiden toteuttamista

Itsekehu tuoksahtaa, mutta samalla olen helvetin ylpeä itsestäni. Se tuoksahtaa hiukan kirsikoille ja hymylle, ensimmäistä kertaa elämässäni osasin koodailla! (Pienen avustuksen avulla toki) Sen takia halusin tulla tänne sitten ilmoittaman tästä, koska vanhoihin postauksiin jätän pienet kuvat, joidenka ansioista (taikka syystä) teksti ei osaa käyttäytyä oikein ja menee hiukan oudosti. Elikkäs, jos aijotte lueskella vanhoja postauksia vielä tästä eteenpäin niin olkaa armollisia sille tekstin oikkuilulle, minä en vain yksinkertaisesti jaksa ruveta sekoilemaan ja suurentamaan niitä kuvia enkä myöskään leikkimään sen tekstin kanssa..
Ensimmäistä kertaa oikeastaan tein jotain tämän blogin puolesta muuta kuin kirjoitin mukamas taiteellista tekstiä tänne. Oisko jollakin mielipidettä näistä pienistä uudistuksista vai huomaatteko edes mitä olen hommaillut? 
Samalla ehkä tässä voisin kysellä mielipidettä, että haluaisitteko jonkunlaisia tietynlaisia postauksia tässä joulun alla? Tahtoisin toteuttaa teidän toiveitanne, koska jouluna toiveiden pitää toteutua ja haluaisin koittaa ainakin saada teidät hymyilemään yrittämällä toteuttaa jonkinlaista toivepostausta.
    Elikkäs toivepostausehdotuksia tulemaan! Mikäli olet pitänyt jostakin minun tietystä tavasta kirjoittaa, mm. runoista tai mielipidekirjoituksista taikka sitten novelleista, kommentoi toiveesi ja minä toteutan sen!
Ps. Hui, kun joulumieli tarttuu kun värkkäilee vähän lahjapaperin ja -nauhan kanssa ja saa aikaan niin kauniin paketin, etten sitä uskaltaisi antaa edes tuhottavaksi.
Pps. Tulee mieleen varhaisimmat teinivuodet tästä biisistä ja edelleen olen ihastunut tähän joulubiisiin!♥

lauantai 14. joulukuuta 2013

27. Aina ei pää kestä..

Peilityyni mieli
               hetken pirstaleita, säröjä tuhansia
Hiljaisuus, enkä enää muista kuka olen
            palaset katoavat, hukkuvat
 kuin muistot piirongin alle
                 ja vaikka taistelen,
minä itken olen heikko, enkä pärjää ilman elämää
        Juovuksissa yksinäisyydestä
 Yksin pimeydessä, ilman lämpöä

Tekopyhä marttyyri,
 mutta kai minulla on siihen lupa
                 sillä sinä tiedät suurimman pelkoni
 tiedät, mikä saa sieluni värähtelemään ja
                          hengitykseni salpaantumaan
              mutta koitan hymyillä, sillä päiviä on lisää
  tällä hetkellä tarvitsisin vain lyhyen lauseen tunnustuksen
                       siitä että on hyvä, että
              juuri minä
olen olemassa

perjantai 13. joulukuuta 2013

26. It is always now


Kuuntelin tämän puheen äärimmäisen huono tuulisessa olotilassa, minua itketti, vitutti eikä oikein mikään tuntunut hymyilyttävän. Jaan tämän teille, koska tämä on parhainta mitä olen tänä epäonnen päivänä kuullut. Epäonni on tervehtinyt minuakin pallon muodossa, iskeytyen täysillä otsaani, seuraamukset eivät ole olleet mitään maailman parhaimpia vaan olo on liikkunut järkyttävän päänsäryn ja oksetuksen välimaastossa. Mutta kaiken tämän "huonon" päivän keskellä, kuulin jotain, joka sai minut hymyilemään. Okei myönnän, itkemään myös vähän lisää.. Mutta ennen kaikkea tämä puhe sai minut ajattelemaan enemmän, sitä kuinka käyttäytyä, mitä minun pitäisi tehdä, kun mikään ei onnistu ja lopulta tulee jopa hyvin eristetty, syrjitty olo. Pienistä vastoinkäymisistä välittämättä pitäisi jatkaa elämää, elää tätä hetkeä.. koska It is Always now. Hope u liked.
ps. Tähän loppuun, Are u iDiot?

torstai 12. joulukuuta 2013

25. Forget your balls and grow a pair of tits

Naiset, me luomakunnan rinnakkaan ja muodokkaat ilmiöt. Suutumme vähästä, itkemme, kun ei ole syytä ja meitä on harvinaisen vaikea miellyttää. Jos pystyt nostamaan kätesi ylös yhdessäkin kohdassa voit olla todistetusti nainen, ilman, että vilkaiset rintakehääsi tai korkokenkävalikoimaasi. Jos et kuitenkaan vielä saanut kättäsi ylös, voit lukea seuraavan listan ja yhtyä yhteen tai useampaan kohtaan.
- Joskus vain haluat napata suklaalevyn ja kadota maailmalta.
- Haluat yrittää edes toisinaan näyttää mahdollisimman seksikkäältä tai viettelevältä.
- Mökötät, jos et saa mitä tahdot. (Pätee myös lapsiin)
- "Ei mitään" tarkoittaa "kaikki on vialla"
- "Ei mulla ole mikään" tarkoittaa "nyt ois paras tietää mikä minulla on"
- Jos joku kysyy mikä hätänä kun itket, itket entistä kovempaa.
- "En tarvitse mitään lahjaksi" tarkoittaa "Olisi kiva, että yllättäisit minut"
- Suuttumiseen ei tarvitse syytä ja jos siihen on syy, pitäisi jokaisen tietää se ilman, että aiheen selostaa perinpohjin.
- Toivot, että joku tajuaisi, että tahdot hellyyttä silloinkin kun et ole vittuuntunut tai muuten vain sinulla ei ole huono olo.
- Rakastat kaikenlaisia härpäkkeitä, niin sisustuksessa kuin myös vaatteissa ja asusteissa.


















Kuitenkaan yksikään meidän ympärillä asuva ei osaa reagoida meidän tapaan toimia, tuntea taikka reagoida asioihin. Yleensä miehet odottavat meiltä täydellisyyttä, täydellistä kroppaa ja täydellistä nöyrää persoonaa, mutta nykyisessä maailmassa jopa naiset ovat alkaneet nostaa vaatimuksia toisilleen, kun yhteiskunta ahistelee jokaista nuorta identiteettikriisin partaalla olevaa naista tuputtamalla mainokset täyteen "täydellisiä naisia".
Naisen ulkonäköpaineita ahdistellaan enemmän kuin koskaan muulloin, normaalit vartalot eivät enää riitä vaan näkyviä luita arvostetaan entistä enemmän vaikka aikoja sitten liian laihoja naisia kartettiin, terveet ja hiukan ylipainoiset naiset kertoivat vauraudesta. Nykypäivän yltäkylläisessä maailmassa arvot ovat muuttuneet, naiset ovat nostaneet arvokkaimmaksi asiaksi pidättäytymisen ruuasta sekä tiukan ja sekopäisen treenaamisen sekä kalorien vahtaamisen. En voi sanoa, etteikö tämä olisi koskaan vaikuttanut minuun, mutta mitä enemmän sitä miettii, sen hullumalta se tuntuu. Minkä takia meidän jokaisen pitäisi mahtua samaan muottiin? Miksi normaalipainoiset ja normalit naiset eivät ole enää arvossaan vaan ihanteena on mediaseksikkäät mallit.



















En usko, etteikö olisi yhtään naista joka ei olisi joskus päivitellyt löllöjä käsiään taikka liian paksuja reisiään. Se kait meille kaikille naisille myös on yhteistä, mikään ei koskaan ole hyvin. Jossakin on aina jotain parannuksen varaa, pahimpia taidamme siis olla itse itsellemme nostaessa rimaa koko ajan ylemmäs kun saavutamme edes jonkin asian, johon olemme tyytyväisiä kehossamme. Minäkin voisin luetella listan ruumiinosistani, mitkä eivät minua miellytä sekä vielä kaksinkertaistaa inhon niitä kohtia kohtaan, mutta onneksi tyttöystäväni ansiosta olen oppinut vähitellen arvostamaan itseäni, peilistä vilkaistessa en takerru huonoihin puoliin vaan näen ne, mitä Kulta minussa rakastaa eniten.
  Ehkä jokainen meistä tarvitsisi jonkun, joka sanoisi jotain kaunista, jotain johon voisi takertua paremmin kuin niihin huonoihin kohtiin niin, että unohtaisi kokonaan huonot puolensa ja alkaisi korostamaan parhaimpia puoliaan kropasta, koska jokainen meistä on kaunis omalla tavallaan, eikä sitä kukaan voi kiistää eikä muuttaa meissä. Kenenkään ei tarvitse mahtua samaan piparkakkumuottiin, me emme ole koneita emmekä kenenkään ohjailtavissa, me olemme naisia ja me itkemme kun meitä itkettää ja mökötämme, kun siltä tuntuu, vaikka ei olisikaan yhtäkään hyvää syytä.



















Tavotteita toki saa olla, ja niin olen myös minäkin läntännyt mieleeni kuvan unelmakropasta sekä tavoitteesta johon joskus pääsen, mutta se kuva ei ole revitty mainoksista taikka muotilehdistä eikä yhdestäkään somesta. Se kuva on rakentunut minun päähäni realistisena, noudattaen yhtä ainoaa sääntöä: Haluan olla sellainen, että peiliin katsoessa voin rehellisesti sanoa rakastavani kroppaani ja tiedän, että tämä sääntö täyttyy, kun bodaan sen verran kroppaa, että saan heitettyä tyttöystäväni mattoon, kun seuraavan kerran painitaan. (Edelleen katkerana viime kertaisesta painimatsista.)
Tähän loppuun vielä aiheeseen kuuluvaa musiikkia! (Josta koko postauksen idea lähti liikkeelle)

tiistai 10. joulukuuta 2013

24. Tämä kylmä pohjoinen maa, ja se kaikki vitun lumi

Aamulla kun heräsin,(Tässä kohti pitäisi nauraa, tämä oli vitsi.(Ei siis vitsi että heräsin, se on kyllä ihan normaalia.)) oisin voinut vain kääntää kylkeä ja käpertyä paremmin lämpimän peiton alle, kun kerrankin oli sitä tilaa vaihtaa kylkeäkin.. (Eikä kulta saa nyt murista, koska rakastan nukkua vieressäsi, eli tyst.) Olen kuitenkin erityisen tunnollinen ihminen enkä unien takia kumminkaan skippaa koulupäivää, joten nousin sängystä ylös, kahden silmäpussin sekä valuvan nenän kanssa ja ensimmäiseksi sain ulista kylmää maailmaa, sänky vieressä huusi kutsuvasti: "babeeh.. come here, it's cold outside." En kuunnellut, olin vahva ja hipsin alusvaatteissa alas itkien kylmyyttä. 
Astuin ulos hyvinvarustautuneena, feikkiuggit jalassa, pipo syvällä päässä ja porokirjoneulelapaset survaistuna käteen. Oli pakko kirota ääneen ja kovaan.. Pakkanen puraisi heti poskia ja jäi härnäämään ympärille, kun kävelin tievarteen odottamaan pimeyteen bussia. Taivas alkoi sarastamaan hiljalleen selkäni takaa ja pilven reuna väistyi vihertävän siniseltä taivaalta. Bussi oli lähes yhtä kylmä kuin ulkoilma, eikä minua paljoakaan naurattanut kun muistelin ihanan lämmintä sänkyä, jossa oli nukkunut makoisat kymmenen tunnin yöunet.                              Aurinko nousi kauniisti ja maalasi taivaan punaisella, oranssilla sekä violetilla, luokkahuoneen ikkunasta se näytti hetken vapauden symbolilta, kun opettaja selitti jotain Rooman kulttuurista ja kaupungin rakenteesta. Basilika oli kuulemma yleinen rakennusmuoto, mutta minulle ei tullut mieleen muuta kuin kuuma höyryävä kasa spagettia tomaattikastikkeen kera. Historian tunti mateli ja loppu puolella livahdin ruokalaan hörppimään kuumaa kaakaota ja katselemaan ulos. 
               Opon tunnin tulevaisuuden suunnitelmat hämmensivät entistä enemmän ja mietin lopulta kuinka pääsisin kirjallisuuden tai taiteen huipulle niin, että jopa taulusta johon olisin maalannut pari viivaa, maksettaisiin muutama miljoona vähintään. Mietin sitä edelleen, tarvitsen jonkun maailmoja järisyttävän idean, sitten kaikki tuntee minut ja minä saan sen ihanan lasisen boksin, jossa on sadesuihku sekä takka, jonka edessä saan käpertyä kullan kainaloon. Aulassa naulakoilla muru vilkaisi jalkoihini, kun vedin uggeja jalkaan, hän oli kuolla nauruun. ...Ne on hurjan lämpimät, enkä voi mitään, että olen yksi kylmävarpaisimmista eliöistä tällä planeetalla. Haluaisin oikein mieluusti selvitä yli talven ilman yhtäkään sinistä varvasta. Pari pusua ja vielä vilkaisi minun sämpylöihin, hymyn pidättelemistä. Olen kuulemma pieni, enkä voi mitään tunteelle ulkona joka hiipii ulkona minuun kun sipsutan lyhyin askelin Kullan matkassa nuorisotiloille. Nauran mielessäni, olo on kuin viisivuotiaalla kun mutkassa nappaan kiinni Murun hihasta pysyäkseni pystyssä ja saan vain naurua mutkan kaahaus tyylistäni.
 Päivä osasi olla harvinaisen hyvä, vaikka jokainen pakkasaste tuntui kuolemalta iholla eikä palelu hellittänyt edes koulun sisällä. Saunan jälkeen kuitenkin voin huokaista, että kyllä tästä vielä selvitään sitten kun pääsen peiton ja viltin alle lukemaan iltasaduksi ilmastonmuutoksesta sekä vesien happamoitumisesta. 

maanantai 9. joulukuuta 2013

23. Hetken tie on kevyt

Kikatusta pimeydessä, kädet, jotka yllättävät ja se pitkä nauru.
            Kysyt itkenkö minä, enkä saa happea nikottelevalta hekotukseltani, 
        kätesi lepäävät omistavina lantiollani ja suustani pääsee pieni hurahdus. 
Voitan sinut sata nolla, mutta silti, takerrut siihen viimeisimpään voittoon ja minun on pakko huokaista, 
                                 koska olet suloinen. 
Aamut vaihtuvat liian nopeasti iltaan, yöhön ja pian tasainen hengityksesi kaikuu hiljaisuudessa ympäri huonetta, kun minä valvon katse katossa, 
                           ja yritän haalia hiukan lisää läheisyyttäsi, sekä hiukan lisää tuoksuasi, niin, 
          että huomenna en joutuisi ikävissäni käpertymään tyhjään sänkyyn. 
Silti, minun on vaikea hengittää kun käännyn viimeisen kerran illalla pihallesi, 
               vaikea pidättää pari kyyneltä, 
mitkä loppujen lopuksi valahtaa poskille sitten kun auton valokeilat valaisevat kadun taloja.
Enkä tiedä onko tämä laillista edes haluta sinua näin paljon, koko ajan, loputtomasti, ikuisesti.. 
                    Varon hankaamasta huuliani liikaa minnekkään, sillä maistan huulesi edelleen, enkä halua unohtaa sitä, ennen kuin uudelleen pääsen käpertymään rauhassa hetkeksi syliisi.  
                 ..I luv u beibs.. 

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

22. Valo on...

Hymyä ja naurua + perunoiden pesua
Lämpöä ja kevätaurinko

Kauniita posetuksia ja kesän tuoksua

21. Yhtä suurta juhlaa

Jääkaappi täyttyy tämän ja huomisen päivän aikana erilaisista kakuista, leivonnaisista ja pasteijoista. Äiti hösöttää aivan liikaa, siivoaa ja tarkistaa miljoona kertaa kauppalistan sekä tarjoamiset. Ai miksikö? No sattuimoisin isälläni on tasakymmeniset syntymäpäivät, eikä tietenkään äiti voi olla hääräämästä, vaikka hyvällä lykyllä vieraita saapuu enintään viisi. Minua huvittaa, miksi pitää panostaa johonkin noin paljon? Onhan se mukava, kun on hyvää ruokaa ja siivottu, mutta että olohuoneen pöytäliinat pitäisi vaihtaa ja ihan ajatuksen kanssa pitäisi miettiä miten laittaa pöydän sekä kahvikupit. Turhaudun lukuisista kyselyistä, entä näin, eikun ehkä se olisi parempi tälleen tai sitten ehkäpä näin, näyttääkö tämä hyvältä? Useimmiten vastaukseni kuuluu muutamaa desipeliä liian kovaa, kun alan jo ärsyyntyä. Syntymäpäiväthän ne vain ovat.
En ole koskaan tajunnu sitä jouluhösötystä, mitä kaikki äidit joka joulu toistavat. Ovatko verhot hyvät? .. Kerran taisin saada huudotkin, kun vaihdoin hyvää hyvyyttäni kenenkään tietämättä olohuoneen siniset verhot valkoisiin, jotka eivät edes silittämisen jälkeen olleet hyvät äidille. (Siniset verhot _eivät_ kuulu jouluun)

Toisinaan toivoisin stressittömän joulun, sellaisen, jolloin jokainen talossa voisi vain hengähtää. Tarvitseeko kaiken kiiltää vain yhden päivän takia vai onko joulu mukamas syy kerrankin raivota jokaisesta pikku pölyhiukkasesta kaapiston päällä tai ryppysistä verhoista ikkunoissa? Minusta olisi ihana vain laittaa kaikki koristeet, valot sekä kokkaukset ilman maailman suurinta siivousurakkaa ja sitä nipotusta mikä alkaa juuri muutamaa päivää ennen h-hetkeä. Kaiken lisäksi tähän rasittavaan siivoushösötykseen kuuluu myös usein se, että vaikka aikaa olisi rutkasti (muutama päivä). Pitäisi kaiken tapahtua nyt ja heti, on pidettävä kiirettä, on tehtävä tuo ja se ja nuo. ONKO SILLÄ NYT NIIN VÄLIÄ?
Huokaisen helpotuksesta, kun pääsen sen verran kauas kotoa, ettei tarvitse kestää niitä joulun läheisiä päiviä vaan suoraan tulla tunnelmaan ja rauhoittua jouluun ilman yhtäkään korotettua ääntä taikka käskyä pyyhkiä jokainen pinta minkä talosta sattuukaan löytämään. Joulunhan kuitenkin loppujen lopuksi kuuluisi olla rauhallinen, hiljainen ja stressitön juhla, jolloin vain saisi rentoutua, nauttia ja tunnelmoida ihanaa kulunutta vuotta sekä Suomen pimeyttä.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

20. Lumivalkeat pellot, kuurankukat ja se kaikki lämpö

Joulukuun ensimmäinen päivä ja lunta sataa taivaalta kauniisti leijaillen. Valkoinen maisema näyttää kauniilta, mutta toivoisin enemmän kuuran kukkia ja jouluvaloja. Me tähden lapset Suomessa juhlimme joulua valon juhlana keskellä tätä kaikkea pimeyttä.
          Enkä voi olla hymyilemättä verratessa joulua täällä maalla jouluun kaunpungissa. Paljon valoja, suuria kuusia sekä tavaratalot täynnä mitä hienoimpia, suurimpia sekä värikkäimpiä joulukoristeita. Hymyilin Stockmannin ylimmässä kerroksessa Turussa hipeltäessä erilaisia kuusenkoristeita, nauhoja ja hileitä. Se oli sellainen joulu, mistä olen aina haaveillut. Toisin sanoen amerikkalainen yltäkylläinen joulu, josta ei kimalle voinut puuttua.
               Mutta kaiken sen kimalteen, värikkyyden sekä valon keskellä pystyin muistelemaan joulua täällä todellisessa pimeydessä minne valotolpat taikka kylien tai kaupunkien jouluvalot eivät yllä. Joulua, joka on tehty kynttilöistä, muutamasta hassusta jouluvaloköynnöksestä, punaisista palloista sekä tietenkin jäälyhdyistä, jotka koristavat pihatietä kirpeässä pakkasessa. Sitä joulua, missä tuoksuu piparkakut eikä muovi, tunnelmaa antaa hiljaisuus eikä kaupan radioista soivat joululaulut ja kun kauneinta mitä tiedän joulussa, on maailman katoksi levittäytynyt kirkas tähtitaivas linnunradan kanssa.
Oikeastaan, en tiedä kumman haluaisin valita. Haluaisin valoja, koristeita ja paljon musiikkkia ja naurua, mutta toisaalta haluaisin myös sen kaiken kaamoksen, kynttilät sekä kirjan ja rasiallisen suklaata. Toisaalta sain kehiteltyä päähäni parhaimman kompromissin.
       Haluatteko kuulla? Tämä saattaa mennä taas äiteläksi rakkaushöpinäksi, mutta en voi mitään sille, että suurin joulunviettotoiveeni, olisi viettää joulu yhdessä tyttöystäväni kanssa. Täydelliseltä joululta toivoisin siis:
Ei väliä missä olisimme, jomman kumman perheen luona taikka kaksin, kunhan saisin joulusuukon kynttilöiden valossa.
Rauhallisen hetken hautuumaalla, kaikkien niiden kynttilöiden keskellä. Haluaisin sen hiljaisuuden, valon ja muistojen vain täyttää hetkeksi itseni eikä haittaisi, jos pakkasen punertamalle poskelle putoaisi muutama kyynelkin, tiedän, että kulta pyyhkisi ne pois.
Paljon erilaisia hyviä jouluruokia, suosikkeina tietenkin porkkanalaatikko ja suklaa. Olen kinkun kanssa sellainen ihme tyyppi, että syön sitä pari palaa jouluaattona, enkä siihen sitten taas vuoteen koskekkaan.
Lämmin viltti, joku hyvä leffa ja kullan kainalo. Siinä samalla ehkä sitä suklaata taikka glögiä.
Paljon naurua, hymyä, sitä ihmisten sielujen valoa, mistä en halua koskaan luopua. Sitä valoa, mikä lämmittää sydäntä synkimmässäkin pimeydessä.
Tämä kaikki jouluhössötys, siivousvimmat, kakkujen leipominen sekä uusi kynttelikkö keittiön pöydällä on tartuttanut vähitellen minuunkin sen kaiken halun kuunnella ja laulaa taas joululauluja, keksiä mitä vaikeimmin toteutettavia lahjoja rakkaille sekä vain ihmetellä sitä, kuinka taas yksi vuosi on pyörähtänyt ympäri akselillaan. Ehkä näin jo ensimmäisen joulukuun päivän kunniaksi voin juoda kaksi kuppia glögiä sekä tarttua taas kerran Harry Potteriin, käpertyä viltin alle ja vain tuhahtaa ikkunan suuntaan, josta on kaunis näky kylmään lumiseen ulkoilmaan. Ei se lumi minua kaipaa enkä minäkään todellakaan sitä, tämän päivän voin pysyä sisällä.

lauantai 23. marraskuuta 2013

19. Painajaisemme, vai kenties hullu päämme?

Jo muutenkin epätavallisen, ihmeellisen ja jopa hämmentävän unen keskeyttää metsästä samoavat ja järveltä veneillä lipuvat mustat hahmot, käsissään viikatteet sekä aseet. Suuri kartano huutaa tyhjyyttään, mutta minä haluan jonkun takia puolustaa sitä, vaikka juuri äsken olin tekemässä taidetta miehen kanssa, joka heitteli tikkoja kohti ihmisankkoja. Kurkkuni tuntuu kuivalta, mutta juoksen rannan kiveykselle ja tuijotan noita kymmeniä veneitä, joiden mukana pahaenteiset ja uhkaavat ihmiset tulevat koko ajan lähemmäs minua. Hengittäminen käy vaikeaksi ja pian jo kaivelen suutani sormilla, yrittäen vetää kaikkea sitä ulos mikä pakkautuu estämään hengitykseni. Mutta en voi pysähtyä, sillä ensimmäinen vene kolahtaa vasten kiveä ja lierihattuinen, täysin musta, väritön ja kasvoton mies nousee ylös veneestä koristen tuskaisempaa hengitystä kuin minä. Hetkessä juoksen kartanon korkeimpaan torniin ja vedän suuren puisen oven kiinni, ovessa oleva lukko ei vain toimi. Kokeilen sen toimivuutta työntämällä ovea auki ja näen saman miehen, kera vanhoillisen naisen nousevan kierreportaita oven eteen. Tukahtunut ääni pääsee suustani, joka ei ole vieläkään ole oppinut hengittämään oikein vaan muurautuu hetki hetkeltä enemmän kiinni. Tiedän, että tukehdun aivan kohta, mutta tiedän, etten myöskään voi päästää sisälle noita ihmisiä ja vedän oven uudelleen kiinni kaikilla voimillani vaikka miehen mustanpuhuva käsi on tarttunut vastapuolen kahvaan. Lukko ei toimi vieläkään, eikä tulisi koskaan toimimaan, mutta huudan täysillä ovea vasten jotain pahaa, niin pahaa, että nainen ja mies perääntyvät hiljaa portaikkoon ja minä juoksen tornihuoneen perällä olevaan hissiin ja hetken siellä istuttuani lattialla, kurkkua pidelle, painan hätä-nappia ja hissi jämähtää paikalleen. Kaivelen suuta uudelleen, oksennan hissin lattian täyteen paperimaista massaa, mutta hengitysvaikeudet eivät lopu ja edelleen mietin mustia hahmoja, jotka etsivät minua. 

Kärsin harvoin painajaisista, yleensä en edes luokittele niitä painajaisiksi vaan epämukaviksi pääni oikuiksi, koska yleensä ne tapahtuvat silloin, kun olen hereillä. Tämä edellä kirjoitettu "painajaiseni" tapahtui viime yönä. Uniin liittyvät hengitysvaikeudet sekä tunne, että suuni olisi täynnä jotain on melko yleisiä asioita minulle. Harvoin ne kuitenkaan liittyvät samaan aikaan noin ahdistavaan uneen eli painajaiseen. Uneni ovat yleensä miellyttäviä ja nautin jopa yleensä niistä unista, joissa minua jahtaa jokin. Rakastan piilotella ja juosta eteenpäin paeten. Ja jos en löydä piilopaikkaa, käännyn kohtaamaan jahtaajani, sillä olen lukenut, että se on symboli vaikeuksien kohtaamiselle ja hyväksymiselle. 
        Unet ovat muodostuneet minulle tärkeäksi elämäni varrella ja unien takia jopa aloin ymmärtämään sen viime tammikuussa, ketä minä rakastan ja mitä minun pitäisi tehdä. Rakastan tulkita unia, etsiä jotain pieniä yhtäläisyyksiä unien ja elämäni välillä, vaikka en kaikkeen välttämättä uskokkaan. Jotkut symbolit vain sopivat minun ajatusmaailmalle. Unet on auttanut minut käsittelemään asioita, mitä en välttämättä osaa käsitellä kunnolla hereillä. 

Vaatekaapin päällä on kuollut, sen kasvot vuotavat verta ja se retkottaa elottomana. Tiedän, että toisessa huoneessani on myös kuolleita, kasallinen oikein. Enkä voi olla ajattelematta mitään muuta. Rämpytän valoja aina kun herään unestani ja olen koko ajan ahdistunut niistä ihmisistä, jotka vuotavat verta seinän takana matolle. Haluaisin soittaa murulle, mutta tiedän, että hän vain nauraisi minun hengästyneelle selitykselle. En myöskään uskalla nousta sängystä ja kävellä toiselle puolelle, vaan käperryn tiukemmin peittoon ja tuijotan vaatelokeroni päällä olevaa kuollutta, joka tuijottaa minua takaisin lasittuneilla silmillään.

Tämä kuvaa enemmän minun painajaisiani. Olen hereillä, tai ainakin puoliksi. Aivot eivät käy täysillä, enkä osaa ajatella yhtään sen järkevämmin kuin unessakaan, kaikki tuo tuntuu todelliselta. Sain tämän painajaisen eräänä sunnuntai-yönä, sen jälkeen kun olin katsonut The Walking deathia. Sarja ei ole sinänsä koskaan pelottanut minua sinä aikana, kun olen sitä katsellut, mutta vilkas mielikuvitukseni ynnättynä lapsuudesta asti kestäneeseen pimeyden pelkoon saa pääni sekoamaan totaalisesti, kun sammutan valot nukkuakseni. Yritin etsiä tälle painajaiselle selitystä, yölliset kauhukohtaukset tuntuivat loogiselta, mutta oireet eivät mätsänneet. Yölliset kauhukohtaukset tapahtuvat unen aikana ja niissä ihminen reagoi paljon rajummin mm. itkemällä tai huutamalla.  Painajainen itse selitetään näillä sanoilla: "Painajaisunessa unennäkijän turvallisuus, selviytyminen tai itsetunto on ahdistavalla tavalla uhattuna." (Terveyskirjaston www-sivut painajaisunista
Painajaisista kerrotaan myös, että usein uneksija herää niistä. Minulla tämäkin usein tapahtuu, mutta nämä painajaiset eivät koskaan lopu. Jos päälleni iskeytyy jonkinlainen painajainen, joka vaikuttaa minuun myös hereillä. Saan odottaa aamuun asti ennen kuin pystyn nauramaan järjettömyydelle. Painajaista nähdessä herääminen ei lopeta minun painajaista vaan se jatkuu voimakkaampana vaikka olisin hetken lukenut kirjaa. En oikein ole varma mikä minut tämän kirjoittamiseen innoitti, ehkä se loputon uteliaisuus unia kohtaan, toisaalta myös se, että haluan kertoa kaikille kokemuksistani ja sen avulla kertoa, ettei painajaisista usein ole haittaa meille. Ellei ne ala häiritsemään meidän nukahtamista tai aikaistamaan herätystä. Olen selvinnyt jokaisesta tälläisestä yöllisestä sekoamiskohtauksesta ja osaan jopa nauraa niille nykyään. Enkä todellakaan häpeile sitä, että olen 18-vuotias pimeänpelkääjä, joka käytti yövaloa vielä 12-vuotiaana. Ahdistun helpommin pimeässä ja ahdistuttuani minua saa melkoisen pitkään rauhotella ennen kuin pääsen selkeään tilaan paniikkikohtauksesta. 

tiistai 19. marraskuuta 2013

Nimeämättömän novellin alku

Tiesin sen ettei minua kohdeltu oikein, tiesin ja kestin sen. Sitähän se rakkaus on. Kestetään toisen virheet ja epäkohdat, mutta silti hyväksytään ne. Syvä rakkaus, jossa rakastettu ei koskaan petä tai tee mitään väärää, muuta kuin pakottaa. Sitä minun rakkauteni oli, rakkauteni oli oikeaa, mutta sen nimissä minut pakotettiin kestämään. Kestämään monia tunteja yöstä, tunteja aamusta kun aurinko vasta hipoi suuria holvikaarisia ikkunoitani ja pölyhiukkaset saattoi laskea aamuauringon säteistä. Kestämään sitä ajatusta ettei tämä tulisi koskaan loppumaan enkä saisi koskaan päättää omista tekemisistäni. Etten voisi koskaan toteuttaa haavetta aamukahvista pienen kahvilan terassilla syysaamuna, juuri ennen ensimmäiset luennot alkaisivat. Pelkäsin etten saisi koskaan hörppiä kahviani rauhassa, lukea ensimmäistä kertaa sanomalehden jokaisen uutisen, koska minulla oli aikaa kun kukaan ei pidätellyt minua aamulla pitkään. Ei iskenyt minua seinään ja vaatinut omaa osaansa rakkaudestani.  Se mitä nyt olen, vei minulta kauan koota. Rakennuin loppujen lopuksi palasista. Jokainen lainattu joltakulta toiselta, sillä minun palani olivat epäselviä, naarmuisia ja tärisivät peloista niin paljon etteivät pysyneet ehjinä vaan putoilivat särkyen. Palasien särkyessä vanhat muistot katosivat ja ne olivat vapaita kulkemaan toisten mieliin, niin että jokainen joka käveli minua vastaan, näki minun kasvoista sen tuskan jonka olisi voinut joskus itse kokea. Ennen olin se, jonka kädet tärisivät kahvilan kassalla, kun koitin etsiä pieniä kolikoita. Olin se joka istui kirjastossa liian pitkän aikaa vain pelätessään sieltä ulos tulemista. Olin ihminen, jonka pelot raastoivat häiritsevän paljon sielua ja koettivat irrottaa mielen kropasta niin että lopulta olisin vain tyhjä kaikuva kuori ilman omia
mielipiteitä tai vastaansanomisia. Olin ihminen, joka meinasi kadota.


Radio lauloi hidasta alternativea keittiössä, makuuhuoneen ovi oli hieman raollaan ja tiesin hänen olevan hereillä. En halunnut liikahtaa, halusin hänen luulevan, että nukkuisin vielä sikeästi pienessä mytyssä peiton alla. Nostin peittoa sen verran, että sain vilkaistua vanhan vintagekellon näyttöä jossa sekuntiviisari raksutti menemään. Liian nopeasti, olisin halunnut, että kello olisi pysähtynyt niin, että olisin voinut elää tässä hetkessä ikuisuuden. Maata vain paikallani ja katsella kun tuhannet ja taas tuhannet pisarat ropisivat ikkunoihin. Pisaroista syntyi pieni puro ikkunaan ja lopulta ne yhdistyivät hieman isommaksi puroksi. Tiesin, että ihmisiä pystyi selittämään samalla tavalla. Ihmiset olivat ensin yksin, he joutuivat paiskautumaan karuun todellisuuteen elettyään lapsuutensa keijujen ja supermiesten kanssa. Ihmiset keräsivät ympärilleen lisää ihmisiä, ihmisistä syntyi puro tai pikemminkin jonkin sortin virta. Lopulta, vanhuudessa kaikki ovat toistensa ystäviä eikä kukaan tunnu enää vihamieheltä. Vanhuus on elämämme valtameri, jonne lopulta me kaikki yksinäiset ja kylmät pisarat ajaudumme. Ajaudumme muiden vellottavaksi eikä meillä ole enää edes mitään mikä tunnistaisi meidät yksilöiksi. En tahtonut joutua mereen enkä edes puroon. Halusin olla pieni pisara, putoamassa maahan ikuisuuden ajan ja lopulta vain hajoaisin. En virtaisi minnekkään eteenpäin vaan vain hajoaisin maahan pieniksi palasiksi. Ihmisten yhteisöllisyyttä käsittelevä professori käytti pisaraa, puroa ja merta. Minä muistin, että se oli ollut vielä hyvä päivä. Silloin minua ei oltu liitetty toisen pisaran retuuttamaksi taikka suuren valtavirran vellottavaksi. Olin itsenäinen pieni pisara ja rakastin hymyillä leveästi. Enää en sitä tehnyt sillä en tuntenut sitä iloksi. Ei kukaan tuntisi sitä jos olisi joutunut näyttämään hymyänsä pakosta, kun toinen käski kierolla kuiskaamisellaan, joka kertoi kaikki uhkaukset pelkällä äänen sävyllään. Käänsin kylkeäni, ei hän huomaisi, kahvinkeitin porisi niin kovaa ja mikrokin hurisi. Suljin silmäni ja yritin oikeasti nukahtaa. Nyt vasta saisin sitä yrittää, nyt kun hänen kädet eivät olleet enää tiukasti ympärilläni ja sivellyt luvattomasti alavatsaani tai lantiotani. Tahdoin unohtaa öisen, ei sitä tapahtunut niin kuin ei niitä 105 muutakaan yötä. Muistan tarkalleen, lasken yöt. Lasken yöt jolloin en ole saanut kertaakaan nukuttua kunnolla ja yöt joidenka takia minun tenttini ovat menneet suoraan kaivoon. Vaikka tahdoin, en kuitenkaan koskaan unohtaisi sillä muistaisin ne pitkään. Nukahdin kevyeen uneen ja olin hetken pieni siipine enkeli, joka lensi ylös taivaaseen istumaan pilven päälle. Hengähtämään elämän raskaudesta ja huolista. Silloin jopa tunsin olevani kevyt ja rauhallinen. Olin varma että hymyilin käskemättä ja iloisesti.

Joku psykiatri olisi tokaissut minun olevan henkisesti kulutettu, raiskattu ja unohdettu. Hän luultavasti myös sanoisi etten osaa tehdä asioille mitään, että  elän ihmisten riepoteltavana kuin pyykit narulla tuulisena päivänä. Olen myös varma siitä että hän kehottaisi minua menemään hoitoon, kohentamaan itsetuntoani ja tietoisuutta siitä, että minulla on oikeus sanoa ei. En tahtoisi hoitoon sillä olen äärimmäisen tietoinen itsestäni, olen vahva, harvat täilläistä kestää. Olen itsenäinen, osaan hankkia itse ruuan ja käyn koulussa tunnollisesti. Olen myös rakastava ihminen, hetero, joka tietää, että joskus tulen saamaan tunteilleni kaikua. Ihanalta mieheltä, joka osaisi arvostaa minua, siis tietenkin sen jälkeen kun olisin jättänyt Peten yksin nuolemaan rystysiään. Niin minä luulin, luulin pitkään kunnes Maanantai iltapäivällä olin taas tuttuun tapaani istumassa puistossa sen suuren tammen alla johon syksyisin tuli kauneimman väriset lehdet, se oli minun vaahterani. Luin tenttiin, Pete oli kotona, tuijottamassa äänekkäällä möykkäävää telkkaria. Äänet häiritsivät minua paljon, ainakin ne mitä Pete tuotti, ei ne joita kuului puistossa, autoja, lintuja, ohikulkevia iloisia ihmisiä. 

18. Lights will guide us home

Uniset silmät ja sinun pää sylissäni
    maisemat vaihtuu, lipuu ohitse kuin vuodet elämässämme
mutta silti, hymyilen
                  huoltoaseman vessassa soi Juha Tapio
ja minä tykkään sinusta niin, että halkeen

Sydämeni pakahtuu
kymmenen tuhatta ihmistä ja hymyilet            
vain minulle
sillä elämä on onni, ja en voi lakata hymyilemästä kappaleelle joka sai jalkani juuri tanssimaan
Lämpimät valopylväät 
       katson korkealta autoa vierellä ja huokaisen hiljaa
                                 en tiedä, enkä tiedä nytkään
mutta kaikki vain kuluu
        kuluu nopeammin kuin haluaisin

















Mutta en murehdi kun
räntä hakkaa auton lasia, ja saan juovuttaa sinut siihen käsittämättömään autuuteen
enkä haluaisi päästää irti
vaikka eihän huominen ole edes niin kaukana

ps. Minä hyvin kiitollinen, jos vastaa sivupalkista löytyvään kyselyyn. Voit saada tänne jotain luettavaa mistä itse pitäisit! Myös kommentoimalla voit tarkentaa tahtoasi niin, että varmasti haluamasi aihe tulisi käsiteltyä. 

tiistai 12. marraskuuta 2013

17. Välillä on vain hyvä tarkistaa, onko tämä kaikki totta

Kiedot raajasi ympärilleni kuin muraatti
  tiukasti, pitkin lämmennyttä ihoani
joka hohkaa kilpaa 
          sinun silmiesi kanssa tässä pimeydessä
Kuulen huokauksesi, sen
          tyytyväisen ja pitkän ja tiedän,
                                 että olen kesyttänyt pedon sisälläsi. 
Liikennevalo näyttää vihreää
ja joka ikinen pisara tuulilasissa näyttää myös vihreää
sinä hymyilet vieressäni
ja kun pysähdymme, saan vain nuolaista huuliani
koska se koira ja nainen
tuoksusi paidassani, se minkä
tunnistan jo kun astut sisään ovesta
Se, mikä saa minut huokaisemaan tyytyväisenä
ja haluamaan lisää sinua, 
ihoasi, huuliasi                              

En tiedä mitä sanoisin, enkä tiedä mitä ajattelisin. Haluan vain maata pimeydessä hiljaa, todistaa olemassa oloni kuuntelemalla tasaisen sydämensykkeeni sekoittuvan sinun hulluna riehuvan sydän pauhuntaan. Ja tämä on täydellistä vain juuri näin. 

maanantai 11. marraskuuta 2013

16. Usko, toivo, rakkaus

Jo kolmatta kertaa mietin mitä pakkaan mukaan, mitä tarvitsen pitkälle bussimatkalle sekä kuinka selviän hengissä yhden vaivaisen viikonlopun turussa, Euroopan suurimmassa kristillisten järjestämässä tapahtumassa. Kolmatta kertaa olen yhtä innoissani vähintäänkin, sillä saan viikonlopun täyteen hyvää musiikkia, parempaakin parempaa seuraa (mru hyppää myös mukaan) sekä uusia maisemia tähän tylsään pimeään syksyyn.
Hetkinen? Kristillisten tapahtuma? Joku jeesustelu festari? En nyt niinkään sanoisi, pohjana tietenkin on kristillisyys ja yhteenkuuluvuus, mutta jokainen festareille menijä löytää sieltä niin paljon uskonnollisuutta kuin itse haluaa sitä saada. Sitä ei tyrkytetä siellä kellekään eikä ketään pakoteta jäädä kuuntelemaan messua. Festareilla on paljon muutakin kuin puheenpitäjiä ja ennen kaikkea siellä on paljon hyvää gospel-musiikkia, mikä sekään ei rajoitu vain yhteen musiikkityyliin. (Festareilla on soittanut myös tunnettuja artisteja sekä maailmanlaajuisesti tunnettuja bändejä, esim. Skillet, Juha Tapio. Bändejä tulee siis myös ihan ulkomailta asti. Skilletin keikka Maata näkyvissä -festareilla taisi olla ensimmäinen suomessa ja voin sanoa, että oli melkoisen ihanaa kuunneltavaa livenä.)

Hetkinen? Minä? Uskovainenko? En. Voin rehellisesti sanoa, ettei minulta löydy paljoakaan uskoa mihinkään yliluonnolliseen, tietenkin pidän raamatun teksteistä ja siitä kuinka niihin on saatu liitettyä opetuksia aivan kuin lastensaduissa. Tämä on minun mielipiteeni asiasta, mutta kunnioitan silti jokaisen omaa näkemystä elämän ihmeistä sekä Jumalasta. Olen kuitenkin avoin kaikelle, mitä näillä festareilla saan eteeni ja tykkään kuunnella myös saarnoja sekä puheita aiheesta. Kuitenkin olen kriittinen, kuten meidän nuorisotyöohjaajamme on meille aina muistuttanut lähtiessämme festareille.
Mihinkö sitten uskon, jos en usko jumalaan? Uskon kuitenkin johonkin yliluonnolliseen vaikka en juuri tähän mainittuun Jumalaan. Varsinkin huonoina aikoinani, jolloin istuin pimeydessä kallion reunalla, enkä tiennyt olisiko minulla voimia nousta vai pitäisikö sittenkin vain luovuttaa ja antaa tuulen viedä mukanaan reunan ylitse loputtomaan pimeyteen. Uskon siis johonkin, uskon ihmisiin sekä itseeni. Siihen, että jaksan itse ja että muut auttavat minua kun minulla on huono olo. Saappaan koulutus jaksossa, (Jos et tiedä saappaasta, vilkaise tänne.) eräs meille koulutuksen yhtä osaa pitänyt poliisi sanoi minusta viisaasti uskomisesta johonkin. En muista sitä kokonaan, enkä täydellisesti, mutta jotenkin sen koko periaate liittyi siihen millä tavalla jumala syntyy meidän ajatuksissamme. Ja se oli jotain siihen malliin, että kun uskomme johonkin mihin joku uskoo, että me uskomme, niin uskomme siihen mihin joku uskoo. <- Älkää ottako tuosta selvää.... Yritin selittää.. miten kävi. Ei vahvinta alaani todellakaan.
Miksi sitten lähden kristilliseen tapahtumaan? No, kuten sanoin, olen avoin kaikelle ja kaikille. Rakastan festareilla soitettua musiikkia sekä sitä kaikkea tunnelmaa mikä syntyy jo 11tuntisen bussimatkan aikana Turkuun. Enkä voi vastustaa festarikojuja ja mahdollisuutta käydä hiukan myös Turun keskustassa pyörimässä. (näin maalaisena se on melkoinen ihme)
Jos yhtään kiinnostuit tästä festarista, vilkaiseppa Maata näkyvissä -festareiden www-sivuja.
Jos tästä aiheesta tuli mieleen yhtäkään kysymystä niin vastailen mieluusti kaikkeen tälläiseen.
Ps. Usko ♥ Toivo

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

15. Rakastan sinua

Ja pimeys tuli varkain.
   hiljaa ja hitaasti, syöden allensa kaiken, minutkin
mutta pimeydessä olit sinä,
       ja sinä olet valoa


















olet kuin maalaus, paikoillasi, kaunis
       silmissäsi auringonlaskun kultaiset kehät
ja kädessäsi
   tulevaisuutemme
                Ja pelkään hengittäää
kätesi, lämpösi, elämäsi, saat minut naurahtamaan
tämä on totta
ja minä rakastan sinua

yhdessä, me sytytämme valoja tähän pimeyteen, ja yhdessä
me nauramme tähdille
jotka tuikkivat telttamme kankaassa
ja yhdessä, me nukahdamme
ja kun herään, 
    tiedän
että olet edelleen siinä

lauantai 9. marraskuuta 2013

14. Terve moraali ei ole vaivan takana

Omistan tämän postauksen tänä iltana ihmiselle, joka varasti suoraan blogistani ilmoittamatta ollenkaan kyseisten kuvieni olevan minun blogistani. Olisin juuri ja juuri hyväksynyt tapahtuneen, jos henkilö olisi blogissaan ilmoittanut kuvien oikeudet kuuluvan minulle. Tosin jotta en olisi ollenkaan asiasta kihahtanut, olisin odottanut kunnollista luvankysymistä käyttää minun kuviani omassa blogissani.
Tätä tulen ihmetelleeksi usein, nettihän on täynnä kaikkien kuvia. Weloveit, instagram ja facebook pursuavat toisten ihmisten kuvia, mutta missä kulkee raja toisten kuvien varastamisessa?
Itse ainakin koen, että kuvien varastaminen henkilökohtaisista paikoista, kuten blogit tai facebook on hieman asiatonta, sopimatonta ja moraalitonta. Jokaisen kuvat ovat kuitenkin jokaisen omia ja tällä tavalla myös henkilökohtaisia. Se, että minä laitan kuvia tänne blogiini ei tarkoita sitä, että ne olisi jokaisen käytettävissä vapaasti ja siellä missä tahtoo, niin kuin itse tahtoo. Tämä siis olkoon, ihan vain tiedoksi jokaiselle minun blogini lukijalle, taikka tämän postauksen lukijalle.

Jotta voisin vahvistaa tätä sanomaani, etsin netiketin eli Netti etiketistä pykälän, joka liittyy aiheeseen eli plagiointiin. Muita netiketin pykäliä voit lukea klikkaamalla tätä.

Tekijänoikeus- ja tavaramerkkilaki
Älä laita www-sivullesi aineistoa - esimerkiksi tuotenimiä, musiikkia, tekstiä, valokuvia, piirroksia tai mp3-tiedostoja - johon sinulla ei ole oikeuksia. Aineiston luvaton käyttö saattaa johtaa taloudellisiin korvausvaatimuksiin ja muihin oikeudellisiin seuraamuksiin.

Tosin tämän tekstin perusteella lähes jokainen meistä olisi syyllistynyt tekijänoikeusrikkomuksiin laitettuaan kuvia jostain sosiaalisesta kuvamediasta, esim. weheartitistä. En tiedä miten tähän asiaan suhtaudutaan, mutta sentään olen blogissani ilmoittanut mistä olen kuvanu hankkinut. Jospa tämä postaus nyt saisi vähän ihmisiä miettimään toisten ihmisten kuvien kunnioittamisesta, tai edes kuvien, joilla on omistaja elikkä kasvot. Yksityisen ihmisen kuvien sekä tekstien eli blogien sekä facebookin.
(Hämmennyin nyt itse kun en tiedä miten suhtautuisin weheartitistä ottamiini kuviini...)
ps. Alussa mainittu tapaus ratkesi sillä aikaa kun kirjoitin tätä postausta.

perjantai 8. marraskuuta 2013

13. If you can't say it, write it

Hiekkatien pöly on kadottanut
             tienvarsien värit
eikä pilvetkään näytä edes 
             hopeisilta
Pisarat lasissa
      valuvat alaspäin vaisuina
ja minä koitan saada
     itseni heräämään
Edessäni istuu tyttö,
      jonka hiukset,
             hartiat
ovat sinun.
     Vieressäni istuu nainen,
             jonka hymy,
                 silmät
    ja kädet ovat sinun
Kuulokkeista soi laulu,
        jota sinä
             lauloit minulle
    äänettömästi ja jonka,
           aikana minä
rakastuin sinuun
      täydellisesti, peruuttamattomasti
           lopullisesti, ikuisesti
Mitä kauemmas tämä matka vie minua,
     sen vähemmän näen
       niitä värejä, jotka loistavat
silmistäsi. 


















Annetaan ajan pysähtyä,                          

               Maailma jatkaa raiteillaan
                        ohittaa aseman, jos toisenkin.
Jäädään kyydistä
              Astutaan ulos vaunujen harmaudesta                    
              Kukaan ei voi meitä seurata.
              silitetään sammaloitunutta asfalttia.
Terästä ja lasia
              Ihmiset haluavat puhtautta                                          
              kovuutta, helppoutta. Moraaliohjeita.
Kävellään me metsään
              Käsi kädessä aurinkoon
              pehmeys jalkojen alla,
              suloisen täydellinen epätäydellisyys.
Unohdetaan raiteet, asfaltti, teräs, lasi
             Sammaleet, heinät näyttävät tien
             Jalkamme eivät paina jälkeemme polkua
             Kukaan ei voi meitä seurata.




















Annoit minulle voimaa,
             kätesi kulkivat pitkin kalpeaa ihoani,
     yli kivettyneiden huulien.
Kuulas ihosi tuoksui
             elämälle, minä olin vain
                     eloton maa, pimeys ja tyhjyys.
Silmiesi loiste,
             auringonlaskun kultainen kehä pupillisi ympärillä.
Kuinka herätitkään minut henkiin,
                kirkuen vavahdin kipeään
      pamppailevaan tunteeseen.
Väristykset ihollani,
 hymy huulillasi,
           sait minut elämään valossa.
Hengästyneenä halajasin aurinkoa,
                 houkutus oli suuri,
sinä olit
       siro, hiljainen, lämmin.
Rintakehän repivä tunne,
           elämä on raskas taakka totesit hehkuen,
 matka on vielä pitkä.
Vaikka herätit minut suudelmallasi,
  en tulisi koskaan olemaan yhtä
               ylväs ja
                     eläväinen kuin sinä.
Etäisyys ei tullut kuuloonkaan,
             suudelma oli ainut vaihtoehto
          roikkua kiinni valossa,
pidit minusta kiinni,
                         et päästänyt minua takaisin tyhjyyteen.
Rakkautesi repi minut irti pimeydestä,
                yhdessä olemme
                                    elämä, varjo ja valo. 

Ajattelin toteuttaa tällä kertaa hiukan erinlaista postausta ja jaoin teille omia runojani ja lyriikoitani, joita olen kirjoitellut tämän vuoden aikana. Runous on aina ollut lähellä sydäntäni ja niin osaan ehkä parhaiten ilmaista tunteitani sekä ajatusmaailmaani. ( Runojeni ei olisi tarkoitus olla keskitetyssä muodossa ja rytmitys menee aika pahasti pieleen tuolla tavalla.. mutta toivottavasti voitte olla huomioimatta asiaa yhtä kriittisesti kuin minä itse kun hakkaan tätä koneen ruutua rikki kahden kirveen ja kukkakaalin kanssa)