A breakfast table for souls

Halusin kirjottaa haaveilusta, koska oon löytäny nykyään mitä useammin itseni katselemassa netistä erilaisia kauniita asuntoja ja taloja, kauniita paikkoja ulkomailla sekä jopa jotain hotelleja. Rakastan katsella erilaisten talojen kuvia, koska olen itse kiinnostunut sisustamisesta ja tahtoisin tulevaisuudessa talon, jonka saisin kaikella sydämellä sisustaa ja jonne saisin muuttaa sitten yhdessä mrun kanssa.  Tällä kertaa mulla ei ole sen painavampaa sanottavaa, mua väsyttää ja mulla on ikävä mun kultaa vaikka maanantai tekikin ihmeitä sille kovimmalle ikävälle. En muistanutkaan kuinka ihana on heittäytyä kaulaan ja vain rutistaa kovaa ja nukkua kainalossa koko yön. Hymyilyttää kun edes ajattelen sitä.. Tässä teille kuitenkin hiukan kuvia joita olen kuolannut itse parit päivät. Kauniit suuret ikkunat, eksoottiset, hiukan erilaiset viherkasvit sekä valoisuus. Puinen lattia, tehostusväreinä puh

Toisinaan me mietitään, ettei millään ole väliä taikka juuri niillä pienimmillä asioilla ei ole väliä. Eihän ne herätä maailmanlaajuista kohua taikka loista suurena kylttinä sinun ylläsi kun olet sellaisen saattanut mennä tekemään. Pienet teot ovat ihmisten omia valintoja, niitä, joilla ainakin minun uskomuksen mukaan voimme tulla niin sanotuiksi paremmiksi ihmisiksi. Hymy kassalla ei ole ylitsepääsemättömän vaikeaa taikka kiitos ruuasta ei vie meidän ajasta yhtään mitään pois. Saan palautetta usein, että olen ihana ihminen ja pistän usein toiset itseni edelle varsinkin jos kyseessä on joku vähänkään tärkeämpi ihminen. Tavallaan niinhän sen täytyy mennä, jos itsellään on kaikki hyvin ja pystyy hymyilemään päivittäin, miksei tekisi myös samoin toisille. Sanoisi kivoja asioita ja jakaisi sen hyvän olon toisten kanssa niillä pienillä teoilla, eihän siitä haittaakaan ole. Luulen, ettei maailmasta kovin montaa löydy jotka vihaavat pientä piristystä taikka kohteliaita eleitä ärsyyntyneiden t

Sain onnekseni (riesakseni) tälläisen pienen paholaisen joka velvottaa minut vastaamaan kysymyksiin, joita minulle on annettu toisesta blogista. Tämän haasteen minulle nakkasi  Elilia Inrik Jotenkin olen aina näitä vältellyt, koska olen hyvin laiska bloggaaja ollut villissä nuoruudessani, mutta ehkä tämän yhden kerran poikkean postauskaavasta ja suon teille pieniä paljastuksia itsestänikin. Säännöt:  1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 faktaa itsestään 2. Hänen tulee myös vastata haastaajan 11 kysymykseen 3. Haastetun pitää keksiä 11 uutta kysymystä uusille haastetuille 4. Haastetun pitää haastaa 11 bloggaajaa, joilla on alle 300 lukijaa 5. Haasteessa tulee lukea kenet on haastanut ja kertoa se haastetuille 6. Itseään haastanutta ei voi haastaa uudelleen! Voi hyvä luoja, kun jo nytten kehtuuttaa aivan liikaa. Toivon todellakin, että nautitte tästä ettei tämä olisi mikään turhan päiväinen kerta kun nyt satun tekemään tämän. Faktat:  1. Minut voidaan luoki

Koskaan ei voi olla liian vanha pelaamaan vanhoja pelejä lapsuudesta taikka katsomaan piirettyjä päivän ajan, kun vettä sataa tai muuten vain ei jaksa kohottaa yhtäkään raajaansa ylös. Tänään löysin itseni yllättävästä tekemisestä. En ole pitkään aikaan koittanut piirtää mitään ja useimmiten piirtämiseni loppuu tuskalliseen savatteluun ettei mikään onnistu tai että en osaa edes piirtää. Tällä kertaa kävi hiukan toisin. Olen jo pitkään haaveillut tatuoinnista, jopa kahdesta hihatatuoinnista. Tatuoinnin aihekin on ollut aika hyvin selvillä ja tiedän mitä ainakin toiseen käteen haluan. Sen pohjalta rupesinkin tänään piirtämään ja sain lopputuloksesta niin hyvän, että voin olla jopa ylpeä itsestäni. .. Siis hetkinen.. Kuvassa on Miyazakin piirrettyjen anime-elokuvien olioita. Eikö ne oo tehty lapsille? Ja paskat sanon minä, Miyazakin elokuvista, sekä sarjakuvista löytää paljon syvällistä pohdittavaa myös vähän vanhemmat katsojat. Olen tutustunut näihin olioihin jo pienestä pitäen j

Itku kait tässä on pakko tirauttaa. Hetken ajan mietin katselenko liikaa suloisia eläin gifejä, mutta ei, en varmasti katsele. Tahdon lisää, koska kissanpennut on tosi sulosia eikä samojedeja voita mikään tai kukaan. (Paitsi mru) Oli pakko tulla jakamaan tämä gifti teidän kanssanne tässä välissä kun siirryn taas katselemaan kun pienen pieni karvapallo mirri pyörii lattialla.                 It's so fluffy, i'm gonna definitely die! (Gif from 9gag.com)

Olen aina rakastanut tallentaa hetkiä, maalata, piirtää tai kuvata niitä. Valokuvauksesta pidän eniten sen takia, ettei se vaadi kuin oikeiden kuvakulmien, värien ja asioiden sommittelua. Valitettavasti viime keväinen pieni mörkö vei minulta kaiken halun valokuvaukseen tai ylipäätänsä mihinkään. Vähitellen olen saamassa siihen takaisin otetta ja toivonkin, että tulevaisuudessa voisin vangita hetkiä paremmin ja luontevammin. Eheei, minulla ei ole nälkä eikä varsinkaan tekisi mieli leipoa jotain todella namia....  Usein pääsen huokaisemaan helpotuksesta vasta useamman kuvan jälkeen kun olen vihdoin saanut hyvän sävyn, kulman sekä valon kuvaani, mutta se kaikki palkitsee. Toisinaan jopa jään ihmetteleen minkälaisia värejä kamera voikaan tallentaa tai kuinka tietyn tunnelman voi vain pysäyttää paikoilleen. Toivon myös ihan blogini puolesta että oppisin vielä kuvaamaan enemmän ja enemmän, ettei ehkä postau

Pyörittelen puhelinta toivottomana kädessä ja odotan viestiä murultani, jota en ole päässyt koko syyslomaan näkemään. Puhelin pilpattaa ja sydän tekstin perässä saa minut hymyilemään ja jaksamaan vielä nämä pari päivää ennen kuin taas näemme toisemme. Odotus palkitaan, loppujen lopuksi pääsen kuitenkin käpertymään kultani viereen ja leikkimään hänen hiuksillaan hiljalleen samalla kun supitan hiljaa ikävästä mitä olen koko syysloman jaksanut kestää. Matka tähän pisteeseen asti meidän suhteessa on ollut hyvinkin kuoppainen ja täynnä sekä vastoinkäymisiä että myötämäkeä. En halua selittää meidän menneisyyttä täysin, sillä tiedän että kaikki eivät voisi tajuta minun valintoja taikka sitten eivät voisi ymmärtää sitä mitä kaikkea olen joutunut tekemään. Mutta sen voin sanoa jokaiselle joka tämän postauksen lukee, jos todella rakastat jotakuta, älä luovuta ennen kuin tämä kyseinen henkilö vaihtaa puhelinnumeronsa, muuttaa ulkomaille ja vaihtaa peitenimen ettet voisi vainota häntä enää. ..Noi

.. Mieleeni taisi ensimmäisenä ajautua tuosta lauseesta ajatus pienestä nahkaisesta asusta ja ruoskasta. Älkää kysykö, ette välttämättä tahdo edes tietää. Asian pointtina kuitenkin on pieni aihe, josta jo lapsena alettiin puhumaan. Eihän tytöt voi käyttää poikien vaatteita, eikä pojat tyttöjen. Vähitellen kasvettua isommaksi mielipide muuttui seuraavanlaiseksi, on ok, jos tytöt pitävät poikien vaatteita, mutta kaikki katsoo kieroon, jos pojat pitävät tyttöjen vaatteita. Olen hiukan aina hämmentynyt tälläisestä luokittelusta, itse olen nähnyt vaatteet vain vaatteina. Käytän niitä mistä pidän ja mitkä tuntuvat mukavilta päälläni. Vähitellen jopa olen kääntynyt enemmän käyttämään poikien yläosia, sillä en vain löydä mukavan oloisia neulepaitoja, huppareita ja kollegepaitoja naisten puolelta. Kaipaan yksinkertaisuutta, mitä vain useimpien kauppojen naisten puolet eivät oikein tuo esille. Vietin eilen oikein mukavan päivän kaupoissa pyörien enkä löytänyt kolmesta ensimmäisestä kaupasta

Ajan saatossa olen jopa alkanut ihmettelemään kuinka erilaisia. Toiset pitävät hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Välillä on vain hyvä olla kotona ja lukea kirjaa. Toiset taas pitävät, että koko ajan on jotain tekemistä. Jonnekin on koko ajan menoa eikä se haittaa yhtään, sillä silloin on parempi mieli. Itsekin huomasin ihmisten eroavaisuuden juuri ennen lomaa, kahvilassa istuessa mietittiin, mitä kukin aikoisi tehdä lomalla. Yksi julisti, että yhden pienen ostosreissun lisäksi hän ei tekisi muuta kuin olisi kotona ja nukkuisi, katsoisi sarjoja ja vain olisi. Minusta tuollainen ajatus ei kuullostanut yhtään hyvältä, minä suunnittelin, että kävisin kavereiden luona ja jopa suuntaisin kauemmaksikin shoppailemaan nyt kun vihdoin kortinkin olin saanut.     Toisin kävi, tähän asti olen istunut yksin ilman pahempia virikkeitä kotona, ainut yhteys mitä olen voinut pitää ystäviin, on ollut vaivainen tietokone sekä puhelin. Mutta ne eivät korvaa ihmisten ääntä, sitä kun saa nauraa jonkun kans

Välillä tarvitaan pieni elämän kiertokulku, että luovuus puskisi esiin jostain mielen syövereistä. Olen totaalisen varma, että järjestys menee näin: 1. Tylsistyminen.  2. Vittuuntuminen.  3. Mikään ei huvita.  4. Yhtäkkiä haluankin maalata jokaisen huonen seinän ja kuvata koko elämän. Harmi vaan että yleensä tämä kiertokulku tyssähtää tuohon kolmoseen, taikka jo kakkoseen kun lopulta joku ulkopuolinen taho antaakin jotain tekemistä. Tänään ei käynyt niin. Seinän vierustani koristaa kaksi uutta taulua, toiseen vaihdoin kuvat. Haikaillen leikkasin kuvaa naisesta tatuointien kera, ehkä vielä joskus minäkin hankin ne hihatatuoinnit. Terapiaistunto kankaan kanssa pisti hymyilyttämään, värit sekoittuivat helposti toisiinsa ja minusta alkoi tuntumaan, että elämä on siveltimen vetoja. Toiset vedot onnistuvat ensimmäisellä kerralla, toisia joutuu korjaamaan, hiomaan hetken ja vielä uudelleen toistamaan tarvittaessa ennen kuin ne ovat täydellisiä. Vähän sama tilanne asioissa elämäs