Translate my post to your motherlanguage! I can't promise good translations...

lauantai 23. marraskuuta 2013

19. Painajaisemme, vai kenties hullu päämme?

Jo muutenkin epätavallisen, ihmeellisen ja jopa hämmentävän unen keskeyttää metsästä samoavat ja järveltä veneillä lipuvat mustat hahmot, käsissään viikatteet sekä aseet. Suuri kartano huutaa tyhjyyttään, mutta minä haluan jonkun takia puolustaa sitä, vaikka juuri äsken olin tekemässä taidetta miehen kanssa, joka heitteli tikkoja kohti ihmisankkoja. Kurkkuni tuntuu kuivalta, mutta juoksen rannan kiveykselle ja tuijotan noita kymmeniä veneitä, joiden mukana pahaenteiset ja uhkaavat ihmiset tulevat koko ajan lähemmäs minua. Hengittäminen käy vaikeaksi ja pian jo kaivelen suutani sormilla, yrittäen vetää kaikkea sitä ulos mikä pakkautuu estämään hengitykseni. Mutta en voi pysähtyä, sillä ensimmäinen vene kolahtaa vasten kiveä ja lierihattuinen, täysin musta, väritön ja kasvoton mies nousee ylös veneestä koristen tuskaisempaa hengitystä kuin minä. Hetkessä juoksen kartanon korkeimpaan torniin ja vedän suuren puisen oven kiinni, ovessa oleva lukko ei vain toimi. Kokeilen sen toimivuutta työntämällä ovea auki ja näen saman miehen, kera vanhoillisen naisen nousevan kierreportaita oven eteen. Tukahtunut ääni pääsee suustani, joka ei ole vieläkään ole oppinut hengittämään oikein vaan muurautuu hetki hetkeltä enemmän kiinni. Tiedän, että tukehdun aivan kohta, mutta tiedän, etten myöskään voi päästää sisälle noita ihmisiä ja vedän oven uudelleen kiinni kaikilla voimillani vaikka miehen mustanpuhuva käsi on tarttunut vastapuolen kahvaan. Lukko ei toimi vieläkään, eikä tulisi koskaan toimimaan, mutta huudan täysillä ovea vasten jotain pahaa, niin pahaa, että nainen ja mies perääntyvät hiljaa portaikkoon ja minä juoksen tornihuoneen perällä olevaan hissiin ja hetken siellä istuttuani lattialla, kurkkua pidelle, painan hätä-nappia ja hissi jämähtää paikalleen. Kaivelen suuta uudelleen, oksennan hissin lattian täyteen paperimaista massaa, mutta hengitysvaikeudet eivät lopu ja edelleen mietin mustia hahmoja, jotka etsivät minua. 

Kärsin harvoin painajaisista, yleensä en edes luokittele niitä painajaisiksi vaan epämukaviksi pääni oikuiksi, koska yleensä ne tapahtuvat silloin, kun olen hereillä. Tämä edellä kirjoitettu "painajaiseni" tapahtui viime yönä. Uniin liittyvät hengitysvaikeudet sekä tunne, että suuni olisi täynnä jotain on melko yleisiä asioita minulle. Harvoin ne kuitenkaan liittyvät samaan aikaan noin ahdistavaan uneen eli painajaiseen. Uneni ovat yleensä miellyttäviä ja nautin jopa yleensä niistä unista, joissa minua jahtaa jokin. Rakastan piilotella ja juosta eteenpäin paeten. Ja jos en löydä piilopaikkaa, käännyn kohtaamaan jahtaajani, sillä olen lukenut, että se on symboli vaikeuksien kohtaamiselle ja hyväksymiselle. 
        Unet ovat muodostuneet minulle tärkeäksi elämäni varrella ja unien takia jopa aloin ymmärtämään sen viime tammikuussa, ketä minä rakastan ja mitä minun pitäisi tehdä. Rakastan tulkita unia, etsiä jotain pieniä yhtäläisyyksiä unien ja elämäni välillä, vaikka en kaikkeen välttämättä uskokkaan. Jotkut symbolit vain sopivat minun ajatusmaailmalle. Unet on auttanut minut käsittelemään asioita, mitä en välttämättä osaa käsitellä kunnolla hereillä. 

Vaatekaapin päällä on kuollut, sen kasvot vuotavat verta ja se retkottaa elottomana. Tiedän, että toisessa huoneessani on myös kuolleita, kasallinen oikein. Enkä voi olla ajattelematta mitään muuta. Rämpytän valoja aina kun herään unestani ja olen koko ajan ahdistunut niistä ihmisistä, jotka vuotavat verta seinän takana matolle. Haluaisin soittaa murulle, mutta tiedän, että hän vain nauraisi minun hengästyneelle selitykselle. En myöskään uskalla nousta sängystä ja kävellä toiselle puolelle, vaan käperryn tiukemmin peittoon ja tuijotan vaatelokeroni päällä olevaa kuollutta, joka tuijottaa minua takaisin lasittuneilla silmillään.

Tämä kuvaa enemmän minun painajaisiani. Olen hereillä, tai ainakin puoliksi. Aivot eivät käy täysillä, enkä osaa ajatella yhtään sen järkevämmin kuin unessakaan, kaikki tuo tuntuu todelliselta. Sain tämän painajaisen eräänä sunnuntai-yönä, sen jälkeen kun olin katsonut The Walking deathia. Sarja ei ole sinänsä koskaan pelottanut minua sinä aikana, kun olen sitä katsellut, mutta vilkas mielikuvitukseni ynnättynä lapsuudesta asti kestäneeseen pimeyden pelkoon saa pääni sekoamaan totaalisesti, kun sammutan valot nukkuakseni. Yritin etsiä tälle painajaiselle selitystä, yölliset kauhukohtaukset tuntuivat loogiselta, mutta oireet eivät mätsänneet. Yölliset kauhukohtaukset tapahtuvat unen aikana ja niissä ihminen reagoi paljon rajummin mm. itkemällä tai huutamalla.  Painajainen itse selitetään näillä sanoilla: "Painajaisunessa unennäkijän turvallisuus, selviytyminen tai itsetunto on ahdistavalla tavalla uhattuna." (Terveyskirjaston www-sivut painajaisunista
Painajaisista kerrotaan myös, että usein uneksija herää niistä. Minulla tämäkin usein tapahtuu, mutta nämä painajaiset eivät koskaan lopu. Jos päälleni iskeytyy jonkinlainen painajainen, joka vaikuttaa minuun myös hereillä. Saan odottaa aamuun asti ennen kuin pystyn nauramaan järjettömyydelle. Painajaista nähdessä herääminen ei lopeta minun painajaista vaan se jatkuu voimakkaampana vaikka olisin hetken lukenut kirjaa. En oikein ole varma mikä minut tämän kirjoittamiseen innoitti, ehkä se loputon uteliaisuus unia kohtaan, toisaalta myös se, että haluan kertoa kaikille kokemuksistani ja sen avulla kertoa, ettei painajaisista usein ole haittaa meille. Ellei ne ala häiritsemään meidän nukahtamista tai aikaistamaan herätystä. Olen selvinnyt jokaisesta tälläisestä yöllisestä sekoamiskohtauksesta ja osaan jopa nauraa niille nykyään. Enkä todellakaan häpeile sitä, että olen 18-vuotias pimeänpelkääjä, joka käytti yövaloa vielä 12-vuotiaana. Ahdistun helpommin pimeässä ja ahdistuttuani minua saa melkoisen pitkään rauhotella ennen kuin pääsen selkeään tilaan paniikkikohtauksesta. 

tiistai 19. marraskuuta 2013

Nimeämättömän novellin alku

Tiesin sen ettei minua kohdeltu oikein, tiesin ja kestin sen. Sitähän se rakkaus on. Kestetään toisen virheet ja epäkohdat, mutta silti hyväksytään ne. Syvä rakkaus, jossa rakastettu ei koskaan petä tai tee mitään väärää, muuta kuin pakottaa. Sitä minun rakkauteni oli, rakkauteni oli oikeaa, mutta sen nimissä minut pakotettiin kestämään. Kestämään monia tunteja yöstä, tunteja aamusta kun aurinko vasta hipoi suuria holvikaarisia ikkunoitani ja pölyhiukkaset saattoi laskea aamuauringon säteistä. Kestämään sitä ajatusta ettei tämä tulisi koskaan loppumaan enkä saisi koskaan päättää omista tekemisistäni. Etten voisi koskaan toteuttaa haavetta aamukahvista pienen kahvilan terassilla syysaamuna, juuri ennen ensimmäiset luennot alkaisivat. Pelkäsin etten saisi koskaan hörppiä kahviani rauhassa, lukea ensimmäistä kertaa sanomalehden jokaisen uutisen, koska minulla oli aikaa kun kukaan ei pidätellyt minua aamulla pitkään. Ei iskenyt minua seinään ja vaatinut omaa osaansa rakkaudestani.  Se mitä nyt olen, vei minulta kauan koota. Rakennuin loppujen lopuksi palasista. Jokainen lainattu joltakulta toiselta, sillä minun palani olivat epäselviä, naarmuisia ja tärisivät peloista niin paljon etteivät pysyneet ehjinä vaan putoilivat särkyen. Palasien särkyessä vanhat muistot katosivat ja ne olivat vapaita kulkemaan toisten mieliin, niin että jokainen joka käveli minua vastaan, näki minun kasvoista sen tuskan jonka olisi voinut joskus itse kokea. Ennen olin se, jonka kädet tärisivät kahvilan kassalla, kun koitin etsiä pieniä kolikoita. Olin se joka istui kirjastossa liian pitkän aikaa vain pelätessään sieltä ulos tulemista. Olin ihminen, jonka pelot raastoivat häiritsevän paljon sielua ja koettivat irrottaa mielen kropasta niin että lopulta olisin vain tyhjä kaikuva kuori ilman omia
mielipiteitä tai vastaansanomisia. Olin ihminen, joka meinasi kadota.


Radio lauloi hidasta alternativea keittiössä, makuuhuoneen ovi oli hieman raollaan ja tiesin hänen olevan hereillä. En halunnut liikahtaa, halusin hänen luulevan, että nukkuisin vielä sikeästi pienessä mytyssä peiton alla. Nostin peittoa sen verran, että sain vilkaistua vanhan vintagekellon näyttöä jossa sekuntiviisari raksutti menemään. Liian nopeasti, olisin halunnut, että kello olisi pysähtynyt niin, että olisin voinut elää tässä hetkessä ikuisuuden. Maata vain paikallani ja katsella kun tuhannet ja taas tuhannet pisarat ropisivat ikkunoihin. Pisaroista syntyi pieni puro ikkunaan ja lopulta ne yhdistyivät hieman isommaksi puroksi. Tiesin, että ihmisiä pystyi selittämään samalla tavalla. Ihmiset olivat ensin yksin, he joutuivat paiskautumaan karuun todellisuuteen elettyään lapsuutensa keijujen ja supermiesten kanssa. Ihmiset keräsivät ympärilleen lisää ihmisiä, ihmisistä syntyi puro tai pikemminkin jonkin sortin virta. Lopulta, vanhuudessa kaikki ovat toistensa ystäviä eikä kukaan tunnu enää vihamieheltä. Vanhuus on elämämme valtameri, jonne lopulta me kaikki yksinäiset ja kylmät pisarat ajaudumme. Ajaudumme muiden vellottavaksi eikä meillä ole enää edes mitään mikä tunnistaisi meidät yksilöiksi. En tahtonut joutua mereen enkä edes puroon. Halusin olla pieni pisara, putoamassa maahan ikuisuuden ajan ja lopulta vain hajoaisin. En virtaisi minnekkään eteenpäin vaan vain hajoaisin maahan pieniksi palasiksi. Ihmisten yhteisöllisyyttä käsittelevä professori käytti pisaraa, puroa ja merta. Minä muistin, että se oli ollut vielä hyvä päivä. Silloin minua ei oltu liitetty toisen pisaran retuuttamaksi taikka suuren valtavirran vellottavaksi. Olin itsenäinen pieni pisara ja rakastin hymyillä leveästi. Enää en sitä tehnyt sillä en tuntenut sitä iloksi. Ei kukaan tuntisi sitä jos olisi joutunut näyttämään hymyänsä pakosta, kun toinen käski kierolla kuiskaamisellaan, joka kertoi kaikki uhkaukset pelkällä äänen sävyllään. Käänsin kylkeäni, ei hän huomaisi, kahvinkeitin porisi niin kovaa ja mikrokin hurisi. Suljin silmäni ja yritin oikeasti nukahtaa. Nyt vasta saisin sitä yrittää, nyt kun hänen kädet eivät olleet enää tiukasti ympärilläni ja sivellyt luvattomasti alavatsaani tai lantiotani. Tahdoin unohtaa öisen, ei sitä tapahtunut niin kuin ei niitä 105 muutakaan yötä. Muistan tarkalleen, lasken yöt. Lasken yöt jolloin en ole saanut kertaakaan nukuttua kunnolla ja yöt joidenka takia minun tenttini ovat menneet suoraan kaivoon. Vaikka tahdoin, en kuitenkaan koskaan unohtaisi sillä muistaisin ne pitkään. Nukahdin kevyeen uneen ja olin hetken pieni siipine enkeli, joka lensi ylös taivaaseen istumaan pilven päälle. Hengähtämään elämän raskaudesta ja huolista. Silloin jopa tunsin olevani kevyt ja rauhallinen. Olin varma että hymyilin käskemättä ja iloisesti.

Joku psykiatri olisi tokaissut minun olevan henkisesti kulutettu, raiskattu ja unohdettu. Hän luultavasti myös sanoisi etten osaa tehdä asioille mitään, että  elän ihmisten riepoteltavana kuin pyykit narulla tuulisena päivänä. Olen myös varma siitä että hän kehottaisi minua menemään hoitoon, kohentamaan itsetuntoani ja tietoisuutta siitä, että minulla on oikeus sanoa ei. En tahtoisi hoitoon sillä olen äärimmäisen tietoinen itsestäni, olen vahva, harvat täilläistä kestää. Olen itsenäinen, osaan hankkia itse ruuan ja käyn koulussa tunnollisesti. Olen myös rakastava ihminen, hetero, joka tietää, että joskus tulen saamaan tunteilleni kaikua. Ihanalta mieheltä, joka osaisi arvostaa minua, siis tietenkin sen jälkeen kun olisin jättänyt Peten yksin nuolemaan rystysiään. Niin minä luulin, luulin pitkään kunnes Maanantai iltapäivällä olin taas tuttuun tapaani istumassa puistossa sen suuren tammen alla johon syksyisin tuli kauneimman väriset lehdet, se oli minun vaahterani. Luin tenttiin, Pete oli kotona, tuijottamassa äänekkäällä möykkäävää telkkaria. Äänet häiritsivät minua paljon, ainakin ne mitä Pete tuotti, ei ne joita kuului puistossa, autoja, lintuja, ohikulkevia iloisia ihmisiä. 

18. Lights will guide us home

Uniset silmät ja sinun pää sylissäni
    maisemat vaihtuu, lipuu ohitse kuin vuodet elämässämme
mutta silti, hymyilen
                  huoltoaseman vessassa soi Juha Tapio
ja minä tykkään sinusta niin, että halkeen

Sydämeni pakahtuu
kymmenen tuhatta ihmistä ja hymyilet            
vain minulle
sillä elämä on onni, ja en voi lakata hymyilemästä kappaleelle joka sai jalkani juuri tanssimaan
Lämpimät valopylväät 
       katson korkealta autoa vierellä ja huokaisen hiljaa
                                 en tiedä, enkä tiedä nytkään
mutta kaikki vain kuluu
        kuluu nopeammin kuin haluaisin

















Mutta en murehdi kun
räntä hakkaa auton lasia, ja saan juovuttaa sinut siihen käsittämättömään autuuteen
enkä haluaisi päästää irti
vaikka eihän huominen ole edes niin kaukana

ps. Minä hyvin kiitollinen, jos vastaa sivupalkista löytyvään kyselyyn. Voit saada tänne jotain luettavaa mistä itse pitäisit! Myös kommentoimalla voit tarkentaa tahtoasi niin, että varmasti haluamasi aihe tulisi käsiteltyä. 

tiistai 12. marraskuuta 2013

17. Välillä on vain hyvä tarkistaa, onko tämä kaikki totta

Kiedot raajasi ympärilleni kuin muraatti
  tiukasti, pitkin lämmennyttä ihoani
joka hohkaa kilpaa 
          sinun silmiesi kanssa tässä pimeydessä
Kuulen huokauksesi, sen
          tyytyväisen ja pitkän ja tiedän,
                                 että olen kesyttänyt pedon sisälläsi. 
Liikennevalo näyttää vihreää
ja joka ikinen pisara tuulilasissa näyttää myös vihreää
sinä hymyilet vieressäni
ja kun pysähdymme, saan vain nuolaista huuliani
koska se koira ja nainen
tuoksusi paidassani, se minkä
tunnistan jo kun astut sisään ovesta
Se, mikä saa minut huokaisemaan tyytyväisenä
ja haluamaan lisää sinua, 
ihoasi, huuliasi                              

En tiedä mitä sanoisin, enkä tiedä mitä ajattelisin. Haluan vain maata pimeydessä hiljaa, todistaa olemassa oloni kuuntelemalla tasaisen sydämensykkeeni sekoittuvan sinun hulluna riehuvan sydän pauhuntaan. Ja tämä on täydellistä vain juuri näin. 

maanantai 11. marraskuuta 2013

16. Usko, toivo, rakkaus

Jo kolmatta kertaa mietin mitä pakkaan mukaan, mitä tarvitsen pitkälle bussimatkalle sekä kuinka selviän hengissä yhden vaivaisen viikonlopun turussa, Euroopan suurimmassa kristillisten järjestämässä tapahtumassa. Kolmatta kertaa olen yhtä innoissani vähintäänkin, sillä saan viikonlopun täyteen hyvää musiikkia, parempaakin parempaa seuraa (mru hyppää myös mukaan) sekä uusia maisemia tähän tylsään pimeään syksyyn.
Hetkinen? Kristillisten tapahtuma? Joku jeesustelu festari? En nyt niinkään sanoisi, pohjana tietenkin on kristillisyys ja yhteenkuuluvuus, mutta jokainen festareille menijä löytää sieltä niin paljon uskonnollisuutta kuin itse haluaa sitä saada. Sitä ei tyrkytetä siellä kellekään eikä ketään pakoteta jäädä kuuntelemaan messua. Festareilla on paljon muutakin kuin puheenpitäjiä ja ennen kaikkea siellä on paljon hyvää gospel-musiikkia, mikä sekään ei rajoitu vain yhteen musiikkityyliin. (Festareilla on soittanut myös tunnettuja artisteja sekä maailmanlaajuisesti tunnettuja bändejä, esim. Skillet, Juha Tapio. Bändejä tulee siis myös ihan ulkomailta asti. Skilletin keikka Maata näkyvissä -festareilla taisi olla ensimmäinen suomessa ja voin sanoa, että oli melkoisen ihanaa kuunneltavaa livenä.)

Hetkinen? Minä? Uskovainenko? En. Voin rehellisesti sanoa, ettei minulta löydy paljoakaan uskoa mihinkään yliluonnolliseen, tietenkin pidän raamatun teksteistä ja siitä kuinka niihin on saatu liitettyä opetuksia aivan kuin lastensaduissa. Tämä on minun mielipiteeni asiasta, mutta kunnioitan silti jokaisen omaa näkemystä elämän ihmeistä sekä Jumalasta. Olen kuitenkin avoin kaikelle, mitä näillä festareilla saan eteeni ja tykkään kuunnella myös saarnoja sekä puheita aiheesta. Kuitenkin olen kriittinen, kuten meidän nuorisotyöohjaajamme on meille aina muistuttanut lähtiessämme festareille.
Mihinkö sitten uskon, jos en usko jumalaan? Uskon kuitenkin johonkin yliluonnolliseen vaikka en juuri tähän mainittuun Jumalaan. Varsinkin huonoina aikoinani, jolloin istuin pimeydessä kallion reunalla, enkä tiennyt olisiko minulla voimia nousta vai pitäisikö sittenkin vain luovuttaa ja antaa tuulen viedä mukanaan reunan ylitse loputtomaan pimeyteen. Uskon siis johonkin, uskon ihmisiin sekä itseeni. Siihen, että jaksan itse ja että muut auttavat minua kun minulla on huono olo. Saappaan koulutus jaksossa, (Jos et tiedä saappaasta, vilkaise tänne.) eräs meille koulutuksen yhtä osaa pitänyt poliisi sanoi minusta viisaasti uskomisesta johonkin. En muista sitä kokonaan, enkä täydellisesti, mutta jotenkin sen koko periaate liittyi siihen millä tavalla jumala syntyy meidän ajatuksissamme. Ja se oli jotain siihen malliin, että kun uskomme johonkin mihin joku uskoo, että me uskomme, niin uskomme siihen mihin joku uskoo. <- Älkää ottako tuosta selvää.... Yritin selittää.. miten kävi. Ei vahvinta alaani todellakaan.
Miksi sitten lähden kristilliseen tapahtumaan? No, kuten sanoin, olen avoin kaikelle ja kaikille. Rakastan festareilla soitettua musiikkia sekä sitä kaikkea tunnelmaa mikä syntyy jo 11tuntisen bussimatkan aikana Turkuun. Enkä voi vastustaa festarikojuja ja mahdollisuutta käydä hiukan myös Turun keskustassa pyörimässä. (näin maalaisena se on melkoinen ihme)
Jos yhtään kiinnostuit tästä festarista, vilkaiseppa Maata näkyvissä -festareiden www-sivuja.
Jos tästä aiheesta tuli mieleen yhtäkään kysymystä niin vastailen mieluusti kaikkeen tälläiseen.
Ps. Usko ♥ Toivo

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

15. Rakastan sinua

Ja pimeys tuli varkain.
   hiljaa ja hitaasti, syöden allensa kaiken, minutkin
mutta pimeydessä olit sinä,
       ja sinä olet valoa


















olet kuin maalaus, paikoillasi, kaunis
       silmissäsi auringonlaskun kultaiset kehät
ja kädessäsi
   tulevaisuutemme
                Ja pelkään hengittäää
kätesi, lämpösi, elämäsi, saat minut naurahtamaan
tämä on totta
ja minä rakastan sinua

yhdessä, me sytytämme valoja tähän pimeyteen, ja yhdessä
me nauramme tähdille
jotka tuikkivat telttamme kankaassa
ja yhdessä, me nukahdamme
ja kun herään, 
    tiedän
että olet edelleen siinä

lauantai 9. marraskuuta 2013

14. Terve moraali ei ole vaivan takana

Omistan tämän postauksen tänä iltana ihmiselle, joka varasti suoraan blogistani ilmoittamatta ollenkaan kyseisten kuvieni olevan minun blogistani. Olisin juuri ja juuri hyväksynyt tapahtuneen, jos henkilö olisi blogissaan ilmoittanut kuvien oikeudet kuuluvan minulle. Tosin jotta en olisi ollenkaan asiasta kihahtanut, olisin odottanut kunnollista luvankysymistä käyttää minun kuviani omassa blogissani.
Tätä tulen ihmetelleeksi usein, nettihän on täynnä kaikkien kuvia. Weloveit, instagram ja facebook pursuavat toisten ihmisten kuvia, mutta missä kulkee raja toisten kuvien varastamisessa?
Itse ainakin koen, että kuvien varastaminen henkilökohtaisista paikoista, kuten blogit tai facebook on hieman asiatonta, sopimatonta ja moraalitonta. Jokaisen kuvat ovat kuitenkin jokaisen omia ja tällä tavalla myös henkilökohtaisia. Se, että minä laitan kuvia tänne blogiini ei tarkoita sitä, että ne olisi jokaisen käytettävissä vapaasti ja siellä missä tahtoo, niin kuin itse tahtoo. Tämä siis olkoon, ihan vain tiedoksi jokaiselle minun blogini lukijalle, taikka tämän postauksen lukijalle.

Jotta voisin vahvistaa tätä sanomaani, etsin netiketin eli Netti etiketistä pykälän, joka liittyy aiheeseen eli plagiointiin. Muita netiketin pykäliä voit lukea klikkaamalla tätä.

Tekijänoikeus- ja tavaramerkkilaki
Älä laita www-sivullesi aineistoa - esimerkiksi tuotenimiä, musiikkia, tekstiä, valokuvia, piirroksia tai mp3-tiedostoja - johon sinulla ei ole oikeuksia. Aineiston luvaton käyttö saattaa johtaa taloudellisiin korvausvaatimuksiin ja muihin oikeudellisiin seuraamuksiin.

Tosin tämän tekstin perusteella lähes jokainen meistä olisi syyllistynyt tekijänoikeusrikkomuksiin laitettuaan kuvia jostain sosiaalisesta kuvamediasta, esim. weheartitistä. En tiedä miten tähän asiaan suhtaudutaan, mutta sentään olen blogissani ilmoittanut mistä olen kuvanu hankkinut. Jospa tämä postaus nyt saisi vähän ihmisiä miettimään toisten ihmisten kuvien kunnioittamisesta, tai edes kuvien, joilla on omistaja elikkä kasvot. Yksityisen ihmisen kuvien sekä tekstien eli blogien sekä facebookin.
(Hämmennyin nyt itse kun en tiedä miten suhtautuisin weheartitistä ottamiini kuviini...)
ps. Alussa mainittu tapaus ratkesi sillä aikaa kun kirjoitin tätä postausta.

perjantai 8. marraskuuta 2013

13. If you can't say it, write it

Hiekkatien pöly on kadottanut
             tienvarsien värit
eikä pilvetkään näytä edes 
             hopeisilta
Pisarat lasissa
      valuvat alaspäin vaisuina
ja minä koitan saada
     itseni heräämään
Edessäni istuu tyttö,
      jonka hiukset,
             hartiat
ovat sinun.
     Vieressäni istuu nainen,
             jonka hymy,
                 silmät
    ja kädet ovat sinun
Kuulokkeista soi laulu,
        jota sinä
             lauloit minulle
    äänettömästi ja jonka,
           aikana minä
rakastuin sinuun
      täydellisesti, peruuttamattomasti
           lopullisesti, ikuisesti
Mitä kauemmas tämä matka vie minua,
     sen vähemmän näen
       niitä värejä, jotka loistavat
silmistäsi. 


















Annetaan ajan pysähtyä,                          

               Maailma jatkaa raiteillaan
                        ohittaa aseman, jos toisenkin.
Jäädään kyydistä
              Astutaan ulos vaunujen harmaudesta                    
              Kukaan ei voi meitä seurata.
              silitetään sammaloitunutta asfalttia.
Terästä ja lasia
              Ihmiset haluavat puhtautta                                          
              kovuutta, helppoutta. Moraaliohjeita.
Kävellään me metsään
              Käsi kädessä aurinkoon
              pehmeys jalkojen alla,
              suloisen täydellinen epätäydellisyys.
Unohdetaan raiteet, asfaltti, teräs, lasi
             Sammaleet, heinät näyttävät tien
             Jalkamme eivät paina jälkeemme polkua
             Kukaan ei voi meitä seurata.




















Annoit minulle voimaa,
             kätesi kulkivat pitkin kalpeaa ihoani,
     yli kivettyneiden huulien.
Kuulas ihosi tuoksui
             elämälle, minä olin vain
                     eloton maa, pimeys ja tyhjyys.
Silmiesi loiste,
             auringonlaskun kultainen kehä pupillisi ympärillä.
Kuinka herätitkään minut henkiin,
                kirkuen vavahdin kipeään
      pamppailevaan tunteeseen.
Väristykset ihollani,
 hymy huulillasi,
           sait minut elämään valossa.
Hengästyneenä halajasin aurinkoa,
                 houkutus oli suuri,
sinä olit
       siro, hiljainen, lämmin.
Rintakehän repivä tunne,
           elämä on raskas taakka totesit hehkuen,
 matka on vielä pitkä.
Vaikka herätit minut suudelmallasi,
  en tulisi koskaan olemaan yhtä
               ylväs ja
                     eläväinen kuin sinä.
Etäisyys ei tullut kuuloonkaan,
             suudelma oli ainut vaihtoehto
          roikkua kiinni valossa,
pidit minusta kiinni,
                         et päästänyt minua takaisin tyhjyyteen.
Rakkautesi repi minut irti pimeydestä,
                yhdessä olemme
                                    elämä, varjo ja valo. 

Ajattelin toteuttaa tällä kertaa hiukan erinlaista postausta ja jaoin teille omia runojani ja lyriikoitani, joita olen kirjoitellut tämän vuoden aikana. Runous on aina ollut lähellä sydäntäni ja niin osaan ehkä parhaiten ilmaista tunteitani sekä ajatusmaailmaani. ( Runojeni ei olisi tarkoitus olla keskitetyssä muodossa ja rytmitys menee aika pahasti pieleen tuolla tavalla.. mutta toivottavasti voitte olla huomioimatta asiaa yhtä kriittisesti kuin minä itse kun hakkaan tätä koneen ruutua rikki kahden kirveen ja kukkakaalin kanssa)

torstai 7. marraskuuta 2013

12. Välillä jänskättää kyllä aivan hurjasti

Tämä koko aihe, ehkä nyt lähti siitä, koska ajoin pimeässä illalla muutama tunti sitten kotiin kylältä tänne perukkaan jossa asun. Ilma oli pakastunut juuri sen verran, että tien pintaan oli tullut mukava pieni jääkerros, jonka takia meinasin lentää jo kun kävelin autolle reilun kymmenen metriä. Eihän liukkaudesta paljon haittaa ole talvirenkaiden kanssa, mutta valitettavasti ei kengistäni löytynyt nastoja. Pimeässä ajaminen saatikka sitten ajaminen yleensä on tullut minulle melko tutuksi jo kuukaudessa, mutta tällä kertaa sain eteeni aivan erilaisen haasteen. Lumisateen. Pelottava, kylmä ja suuuuri sana. Vielä pelottavampaa on auto ja lumisade ja se kuinka hetken ajamisen jälkeen alkaa tuntea spykedeelisen näköilluusion vaikuttamisen päässä, välillä tuijotin edessä kaukana suoraan alas lankeavia hiutaleita kun taas välillä niitä, jotka suhahtivat viivana ohitseni. Väliin ilmestyi ajatus, että tälläistä olisi olla avaruusaluksen ohjaaja star warsissa.. Eli toisin sanoen jonkin luokan skitsofreninen ja sekopäinen mieliharhainen.




































(Kuva netistä) 
Kiitän ja kuittaan hengästyneenä tuhannen ja miljoonan sanan jälkeen! Edellisessä postauksessa tekemäni lupaus pitää ja olen ottanut itseäni niskasta ja tehnyt asioita joiden päivämäärä olisi tänä iltana taikka huomenna. Olen hiukan ylpeä itsestäni ja huomaan jopa rentoutuvanikin ensimmäistä kertaa tänä päivänä!

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

11. Aloittaminen on vaikeinta

Päässä on lista kaikesta mitkä pitäisi tehdä huomiseksi ja mitkä pitäisi saada valmiiksi viimeistään seuraavalla viikolla. Selkä meinaa tappaa minut, hierojalle pitäisi varata aika, niinkuin myös kampaajalle, koska mielessä on vihdoin uusi innostus erilaisiin hiuksiin. Vähiten kiinnostava raksitettava kohta listalla on hammaslääkäri, jonne viimeiseksi tässä maailmassa tahtoisin mennä.
Mikä tästä kaikesta tekee vaikeaa? No, ajatuksen kannalta eihän siinä mikään, kun vain astelisi kampaajalle taikka hierojalle ja varaisi ajan ja merkkaisi ajankohdan kalenteriin. Mutta entä sitten käytännössä? Asioita tuskailee ensin sen yhden viikon ainakin, toisen viikon ahdistelee sitä ettei ole vieläkään saanut mitään aikaiseksi kunnes sitten viimeistään kolmannella viikolla ottaa itsestään niskasta kiinni ja ryhdistäytyy ja hoitaa kaikki asiat samaan aikaan ja varsinkin vielä samana päivänä ettei yksikään muistettava tekeminen tai asia pääsisi unohtumaan. Aloittaminen. Niin helvetin helppo sana, kaksitoista kirjainta sekä nen -pääte joka vain lisää helppouden tunnetta, mutta eihän asia ole näin. Kuinka moni on koskaan tuntenut, että mielessä pyörii tuhat ja yksi erilaista asiaa, jotka pitäisi vain saada aloitetuksi ja tehdyksi, mutta aloittaminen venyy usein hirmuisen pitkälle ja loppujen lopuksi usein jopa liian pitkälle.
Nostan käteni pystyyn ensimmäisenä tunnustaakseni, että minulla olisi tällä hetkellä tehtävänä monen monta koulujuttua sekä paljon myös tälläisiä ajanvarausasioita, jotka ovat lähes pakollisia minun hyvinvointini kannalta. Ellen sitten täysin jumittunutta selkää tai viisaudenhampaita työntämään hampaita liian ahtaalle. Pahinta tässä onkin se, että kun ei alota näitä pakollisia velvollisuuksia tarpeeksi aikasin, alkaa pääkopassa vihdoin hiljalleen koputtelemaan ystävämme pieni stressi, joka lopulta vetää minutkin ihan hermoromahduksen partaalle.
Taijanpa siis tämän postauksen merkeissä haastaa itseni tekemään kaikki ajallaan, tai ainakin parin päivän varoitusajalla pakollisesta päivämäärästä. Samalla velvoitan itseni huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani enkä enää tuppaa asioita eteenpäin vaan alan suunnitella paremmin menoni sekä myös koulunkäyntini niin, että en kohta tuskaile yötpäivät siitä kun mikään ei tunnu oikein luistavan, koska on vain niin paljon tekemistä mitkä pitäisi saada aloitetuksi.
Loppuun ajattelin pistää, jotain joka minua auttaa tämän pienen stressintyngän ja ahdistuksen kanssa. (En kuitenkaan laita tähän mrun kuvaa, vaikka se olisikin kaikkein paras katsottuna edelliseen lauseeseen.)


tiistai 5. marraskuuta 2013

10. Hymyile, sillä sinä olet kaunis

Hiljaisuus, vain muutama pitkä ja raskas henkäisy. Peitto päällä tuntuu kevyeltä, mutta kädet ympärillä tuntuvat vahvoilta ja lämpimiltä. Ne suojelevat minua kaikelta, saavat minut uneliaaksi, samalla kun katossa loistaa sateenkaaren värit vuorotellen. Sininen liukuu hiljalleen nopeaan violettiin kunnes huoneeseen tulvahtaa syvänpunainen väri. Tunnen olevani tuon värin kanssa, oloni on autuas, mutta samalla jotenkin täyteliäs, vapaa sekä intohimoinen. Jälkimmäistä saattavat vahvistaa hipauksenomaiset suukot niskavilloissani ja minun on pakko nytkähtää hiukan ja päästää suustani hiljainen vingahdus kun kylmät väreet kulkevat pitkin selkärankaani alas varpaisiin saakka, jotka ovat kylmät.
Olen onnellinen siitä, että minulla on paikka tässä maailmassa, missä voin olla ajattelematta yhtään mitään, missä voin hengittää rauhassa ja ilman kiireentuntua. Paikka, jossa kaikki murheeni katoamaan niin, että en pysty muuta tekemään kuin hymyilemään sitä kaikkea yltäkylläisyyden tunnetta, jotka astini sekä tunteeni minulle syöksee aivojen mielihyväreseptoreihin. 


















Enkä tiedä mitään, sen ihanempaa kuin käsi jalan päällä, kun kello kahdentoista jälkeen yöllä viikonloppuna lauantaina ajelen pois baarin pihasta, josta kävin hakemassa pitsaa, ja kun otsaan on noussut ainakin muutaman metrin pituinen lisäke/uloke, joka ei ole minun sukupuolelleni niinkään ominainen. 
Toisinaan osaan arvostaa niitä pieniä katseita, niitä kaikkia helliä hipaisuja enemmän kuin mitään muuta ja toisinaan tahdon tuntea kosketuksen kaikkialla niin, että voin ihmetellä mistä tämä tunne iskee sisälle. 


















Loppujen lopuksi kun hämärässä, sateenkaaren värien liukuessa väristä toiseen katossa, mikään ei voisi olla kauniimpaa. Ja jopa minä, ainainen peilin välttelijä ja itsestään ahdistuja, tunnen itseni kauniiksi olennoksi,vieressäni universumin kaunein tähti, joka loistaa tyytyväisyydessään tummanpunaista sekä oranssia valoa, joka lämmittää sieluni viimeisimmätkin pohjat ja sopukat. Tämä tähti, niinkuin kaikki muutkin tähdet, on lämmin. Enkä tunne enää olevani maailmankaikkeuden jäänpeittämä hylky vaan valoa säteilevä elämä ja minä olen kaunis. Tosin en koskaan yhtä kaunis kuin tähti, joka minuun toi lämmön ja elon.