19. Painajaisemme, vai kenties hullu päämme?
Jo muutenkin epätavallisen, ihmeellisen ja jopa hämmentävän unen keskeyttää metsästä samoavat ja järveltä veneillä lipuvat mustat hahmot, käsissään viikatteet sekä aseet. Suuri kartano huutaa tyhjyyttään, mutta minä haluan jonkun takia puolustaa sitä, vaikka juuri äsken olin tekemässä taidetta miehen kanssa, joka heitteli tikkoja kohti ihmisankkoja. Kurkkuni tuntuu kuivalta, mutta juoksen rannan kiveykselle ja tuijotan noita kymmeniä veneitä, joiden mukana pahaenteiset ja uhkaavat ihmiset tulevat koko ajan lähemmäs minua. Hengittäminen käy vaikeaksi ja pian jo kaivelen suutani sormilla, yrittäen vetää kaikkea sitä ulos mikä pakkautuu estämään hengitykseni. Mutta en voi pysähtyä, sillä ensimmäinen vene kolahtaa vasten kiveä ja lierihattuinen, täysin musta, väritön ja kasvoton mies nousee ylös veneestä koristen tuskaisempaa hengitystä kuin minä. Hetkessä juoksen kartanon korkeimpaan torniin ja vedän suuren puisen oven kiinni, ovessa oleva lukko ei vain toimi. Kokeilen sen toimivuutta työntämällä ovea auki ja näen saman miehen, kera vanhoillisen naisen nousevan kierreportaita oven eteen. Tukahtunut ääni pääsee suustani, joka ei ole vieläkään ole oppinut hengittämään oikein vaan muurautuu hetki hetkeltä enemmän kiinni. Tiedän, että tukehdun aivan kohta, mutta tiedän, etten myöskään voi päästää sisälle noita ihmisiä ja vedän oven uudelleen kiinni kaikilla voimillani vaikka miehen mustanpuhuva käsi on tarttunut vastapuolen kahvaan. Lukko ei toimi vieläkään, eikä tulisi koskaan toimimaan, mutta huudan täysillä ovea vasten jotain pahaa, niin pahaa, että nainen ja mies perääntyvät hiljaa portaikkoon ja minä juoksen tornihuoneen perällä olevaan hissiin ja hetken siellä istuttuani lattialla, kurkkua pidelle, painan hätä-nappia ja hissi jämähtää paikalleen. Kaivelen suuta uudelleen, oksennan hissin lattian täyteen paperimaista massaa, mutta hengitysvaikeudet eivät lopu ja edelleen mietin mustia hahmoja, jotka etsivät minua.
Kärsin harvoin painajaisista, yleensä en edes luokittele niitä painajaisiksi vaan epämukaviksi pääni oikuiksi, koska yleensä ne tapahtuvat silloin, kun olen hereillä. Tämä edellä kirjoitettu "painajaiseni" tapahtui viime yönä. Uniin liittyvät hengitysvaikeudet sekä tunne, että suuni olisi täynnä jotain on melko yleisiä asioita minulle. Harvoin ne kuitenkaan liittyvät samaan aikaan noin ahdistavaan uneen eli painajaiseen. Uneni ovat yleensä miellyttäviä ja nautin jopa yleensä niistä unista, joissa minua jahtaa jokin. Rakastan piilotella ja juosta eteenpäin paeten. Ja jos en löydä piilopaikkaa, käännyn kohtaamaan jahtaajani, sillä olen lukenut, että se on symboli vaikeuksien kohtaamiselle ja hyväksymiselle.
Unet ovat muodostuneet minulle tärkeäksi elämäni varrella ja unien takia jopa aloin ymmärtämään sen viime tammikuussa, ketä minä rakastan ja mitä minun pitäisi tehdä. Rakastan tulkita unia, etsiä jotain pieniä yhtäläisyyksiä unien ja elämäni välillä, vaikka en kaikkeen välttämättä uskokkaan. Jotkut symbolit vain sopivat minun ajatusmaailmalle. Unet on auttanut minut käsittelemään asioita, mitä en välttämättä osaa käsitellä kunnolla hereillä.
Vaatekaapin päällä on kuollut, sen kasvot vuotavat verta ja se retkottaa elottomana. Tiedän, että toisessa huoneessani on myös kuolleita, kasallinen oikein. Enkä voi olla ajattelematta mitään muuta. Rämpytän valoja aina kun herään unestani ja olen koko ajan ahdistunut niistä ihmisistä, jotka vuotavat verta seinän takana matolle. Haluaisin soittaa murulle, mutta tiedän, että hän vain nauraisi minun hengästyneelle selitykselle. En myöskään uskalla nousta sängystä ja kävellä toiselle puolelle, vaan käperryn tiukemmin peittoon ja tuijotan vaatelokeroni päällä olevaa kuollutta, joka tuijottaa minua takaisin lasittuneilla silmillään.
Tämä kuvaa enemmän minun painajaisiani. Olen hereillä, tai ainakin puoliksi. Aivot eivät käy täysillä, enkä osaa ajatella yhtään sen järkevämmin kuin unessakaan, kaikki tuo tuntuu todelliselta. Sain tämän painajaisen eräänä sunnuntai-yönä, sen jälkeen kun olin katsonut The Walking deathia. Sarja ei ole sinänsä koskaan pelottanut minua sinä aikana, kun olen sitä katsellut, mutta vilkas mielikuvitukseni ynnättynä lapsuudesta asti kestäneeseen pimeyden pelkoon saa pääni sekoamaan totaalisesti, kun sammutan valot nukkuakseni. Yritin etsiä tälle painajaiselle selitystä, yölliset kauhukohtaukset tuntuivat loogiselta, mutta oireet eivät mätsänneet. Yölliset kauhukohtaukset tapahtuvat unen aikana ja niissä ihminen reagoi paljon rajummin mm. itkemällä tai huutamalla. Painajainen itse selitetään näillä sanoilla: "Painajaisunessa unennäkijän turvallisuus, selviytyminen tai itsetunto on ahdistavalla tavalla uhattuna." (Terveyskirjaston www-sivut painajaisunista)
Painajaisista kerrotaan myös, että usein uneksija herää niistä. Minulla tämäkin usein tapahtuu, mutta nämä painajaiset eivät koskaan lopu. Jos päälleni iskeytyy jonkinlainen painajainen, joka vaikuttaa minuun myös hereillä. Saan odottaa aamuun asti ennen kuin pystyn nauramaan järjettömyydelle. Painajaista nähdessä herääminen ei lopeta minun painajaista vaan se jatkuu voimakkaampana vaikka olisin hetken lukenut kirjaa. En oikein ole varma mikä minut tämän kirjoittamiseen innoitti, ehkä se loputon uteliaisuus unia kohtaan, toisaalta myös se, että haluan kertoa kaikille kokemuksistani ja sen avulla kertoa, ettei painajaisista usein ole haittaa meille. Ellei ne ala häiritsemään meidän nukahtamista tai aikaistamaan herätystä. Olen selvinnyt jokaisesta tälläisestä yöllisestä sekoamiskohtauksesta ja osaan jopa nauraa niille nykyään. Enkä todellakaan häpeile sitä, että olen 18-vuotias pimeänpelkääjä, joka käytti yövaloa vielä 12-vuotiaana. Ahdistun helpommin pimeässä ja ahdistuttuani minua saa melkoisen pitkään rauhotella ennen kuin pääsen selkeään tilaan paniikkikohtauksesta.
Kommentit
Lähetä kommentti