93. Raatelen pimeyteni
Enkä koskaan uskonut, en uskonut että osaisin tanssia kuunliljoilla täysikuun repiessä ihoni yltä oikean hahmoni yltä ahnaan ja nälkäisen pedon toisinaan jopa uskoin, että pedon askel olisi raskaampi mutta kun nyt saalistan sydän pamppailen olen hiljaisempi kuin koskaan aikaisemmin hiivin valosäteiden välistä ja piiritän sinua eikä sinulla ole hajuakaan, että aion painaa sinut maahan viillellä viimeisetkin rippeesi maahan, ravinteeksi kuunliljoille, joilla minä tanssin en enää tahdo haudoilta, kuolleilta maistuvaa teetäsi enkä irstasta hammasrivistöäsi korvani juureen sillä minä olen löytänyt valon minä olen muuttunut sudeksi jotka ennen raatelivat minua tällä kertaa minä en katoa