120. Onko pakko nukkua?
Hiljaisuudessa äänet naksahtelevat lähempänä korvaa
etkä sinä ole vieressäni silittämässä unisena hiuksiani, kun suustani pääsee ahdistunut henkäys.
sinä olet kaukana ja yön pimeyden kädet silittelevät minua sinun sijasta.
Mutta minä en pidä niistä käsistä, minä en pidä niiden aiheuttamista kylmistä väreistä enkä siitä kuinka sydämeni hakkaa kovemmin.
Enkä enää vaivu uneen niin kuin tarinoissa, runoissa kerrotaan
Astelen uneen portaita pitkin, joista ensimmäisten parin sadan aikana mietin nurkassa väijyvää hahmoa tai pimeydessä tuijottavia.
Seuraavat viisikymmentä porrasta hengitän raskaasti, näen oikeasti hahmot.
Sitten nytkähdän takaisin hereille - tai melkein, huudan ja haukon henkeäni paniikissa, sinä olit siinä aivan juuri äsken, missä olet nyt?
Valo sammuu itsestään jossain vaiheessa, sammutinko minä sen?
Yön äänet raapivat ulko-oveani, ikkunoitani ja valot katselevat minua hiljaa, hymyillen irvokasta loistavaa hymyänsä.
Ja vaikka siinä ei ole mitään järkeä, pimeys aamuyöllä yksinäisyydessä pelottaa enemmän kuin iltakahdeksan pimeys - ehkä se ei ole kumma - kuka minulle aamuyöllä vastaisi. kuka minua auttaisi jos pimeys söisi minut nauraen pelkoani?
Onko pakko nukkua ilman sinua, ilman sinun lämpöäsi ja turvaasi?
Ilman sinua pimeys on taas pimeyttä, ei helliä kosketuksia tai kauniita sanoja
se on kylmyyttä, ahdistusta, minun helvetin alin taso.
etkä sinä ole vieressäni silittämässä unisena hiuksiani, kun suustani pääsee ahdistunut henkäys.
sinä olet kaukana ja yön pimeyden kädet silittelevät minua sinun sijasta.
Mutta minä en pidä niistä käsistä, minä en pidä niiden aiheuttamista kylmistä väreistä enkä siitä kuinka sydämeni hakkaa kovemmin.
Enkä enää vaivu uneen niin kuin tarinoissa, runoissa kerrotaan
Astelen uneen portaita pitkin, joista ensimmäisten parin sadan aikana mietin nurkassa väijyvää hahmoa tai pimeydessä tuijottavia.
Seuraavat viisikymmentä porrasta hengitän raskaasti, näen oikeasti hahmot.
Sitten nytkähdän takaisin hereille - tai melkein, huudan ja haukon henkeäni paniikissa, sinä olit siinä aivan juuri äsken, missä olet nyt?
Valo sammuu itsestään jossain vaiheessa, sammutinko minä sen?
Yön äänet raapivat ulko-oveani, ikkunoitani ja valot katselevat minua hiljaa, hymyillen irvokasta loistavaa hymyänsä.
Ja vaikka siinä ei ole mitään järkeä, pimeys aamuyöllä yksinäisyydessä pelottaa enemmän kuin iltakahdeksan pimeys - ehkä se ei ole kumma - kuka minulle aamuyöllä vastaisi. kuka minua auttaisi jos pimeys söisi minut nauraen pelkoani?
Onko pakko nukkua ilman sinua, ilman sinun lämpöäsi ja turvaasi?
Ilman sinua pimeys on taas pimeyttä, ei helliä kosketuksia tai kauniita sanoja
se on kylmyyttä, ahdistusta, minun helvetin alin taso.
Kommentit
Lähetä kommentti